Isänpäivänä

Tänään on meillä isälle laulettu ja runo lausuttu, pitkä aamiainen perheen kanssa nautittu. Koira on ollut sankarin lahjapaketista tohkeissaan, ja halunnut sen omilla tassuillaan avata. Vaan kaikkea ei voi saada koira-kultakaan.

Tutut kuviot, vaan yksi asia on toisin. Tänään en voi onnitella omaa isää. On ensimmäinen sellainen isänpäivä.

Tosiasia on, että isästä isänpäivä oli ihan humpuukia. Kauppiaitten keksintö. Kyllä kumminkin aina halusin häntä muistaa.

Nyt on sitten jäljellä omat valikoivat, häilyvät, muuntuvat muistikuvat. Ne ilmaantuvat muistojen näyttämölle lavan takaa oikealta ja vasemmalta, laskeutuvat yläilmoista ja pomppaavat katsomosta.

Rekvisiitta on muistojen näyttämöllä tärkeä. Ei tarvita kovinkaan paljoa. Tänään minulle katsomossa riittää yksi viulu, tsaikkalasi, nahkainen ruskea salkku, vakosamettinen pikkutakki, vihreä rättisitikka.

Näytelmä alkaa.

Kohtaus 1: Opettaja on palannut illansuussa luokkahuoneeseensa. Ottaa viulun kotelosta, hartsaa jousen ja aloittaa musisoinnin. Yhtä pitkää improvisointia.  Ei ole väliä ajalla eikä paikalla. On isän oma hetki. Keltaiset lakatut pulpetit kuuntelevat ääneti.

Kohtaus 2: Isä keittää kattilassa vettä. Kiehuva vesi tsaikkalasiin vihreällä keittiöpöydällä ja teepussi perään. Nurkkakaapissa on toiseksi ylimmällä hyllyllä Rex-keksipaketti. Sieltä pari suolaista makupalaa ja loraus maitoa teehen. Matkaradio päälle, nyt alkavat seitsemän uutiset. Isän oma teehetki.

Kohtaus 3: Isä odottaa tytärtä musiikkiopiston pihalla vihreässä sitikassa. Musta baskeri päässä. Pianotunti on päättynyt ja kahdeksanvuotias istuu etupenkille. Sitikka hyrähtää käyntiin. Isä ja tytär ajavat isoäidin kautta pistäytyen kotiin. Kuusitoista kilometriä, ensin pikatietä Sattulan risteykseen ja sitten mutkaista soratietä. Matkalla ei paljoa puhuta. Vähän ennen kotia on mutka pellon kohdalla ja siinä peurojen tienylityspaikka. Isä hiljentää, mutta eläimiä ei nyt näy. Kun sitikka kaartaa portista kotipihalle on jo hämärää.

Näytelmä päättyy. Kulisseissa kolisevat miesten vanha polkupyörä, soutuveneen airot, mandoliini, sotareppu, retkikeitin, soputeltan kepit, vesuri ja maitotölkillinen rautanauloja. Odottavat omaa vuoroaan.

Isän takki

Isän takki

 

 

Vedetään hihasta! – Kaarina Kaikkosen kierrätystekstiileistä syntyy jotain uutta

Miesten paidat leijuvat suuren hallin pitkillä naruilla. Miesten pikkutakit levittäytyvät lattialle ja siitä tekstiilien meri nousee aaltona seinälle ja kattoon asti. Toisaalla ötököiksi ja kuoriaisiksi muuntuneet naisten korkokengät ovat vallanneet seinän.  Ja nurkassa pikkuisen tytön mekko pyörii yksin.

”Olen yksinkertainen ihminen: töissäni ovat isä, äiti ja minä itse. Sitä tuijottelen ja sen kautta puhun ihmisenä olemisesta. Oman elämäni ja ymmärrykseni kautta yritän koskettaa toista ihmistä.” (Kaarina Kaikkonen Wäinö Aaltosen museon näyttelyesitteessä)

Muistan oman isän ruskean vakosamettipikkutakin. Se roikkui vaatekaapissa norjalaisvillatakin vieressä ja puki isää oikein hyvin. Antoi pikkuisen boheemin vaikutelman. Isoisän bonjour-pukuun pukeuduin, kun vietimme lukiossa vanhojen tanssipäivää. Isoisä oli lyhyt mies, puku istui yllättävän sopivasti.

Kaarina Kaikkosen oma isä kuoli, kun tyttö oli kymmenvuotias. Isän ikävä oli kova ja jälkeenjääneet pikkutakit jonkinlainen lohtu. Taiteilijan töissä ne toistuvat lukemattomia kertoja. Omista yksityisistä kokemuksista kasvaa yhteisöllisiä ja universaalisia teoksia. Kymmenet ja sadat käytetyt paidat ja pikkutakit väreilevät ympärilleen toiveita, unelmia, pettymyksiä, kolhuja, hyväksyntää, torjuntaa, uhoa ja alistumista.

Kuvittelen, kuinka kokoaisin omien lähisukupolvien takit ja paidat. Veisin ne mummulan metsänrinteeseen, vaarin pajan raunioille.  Ottaisin valokuvia. Vaarin valkoinen nailonpaita heilahtelemassa valkovuokkomaton päällä. Isoisän bonjour tummasilmäisen lähteen reunalla. Kyy luikertamassa kiven koloon. Peuranläjä mustikkavarvikossa. Savun tuprahdus saunan piipusta.

Kaikkosen pikkutakkimuisto ei suinkaan ole pysähtynyt kuva. Erityisesti viime vuosien töissä on selvästä läsnä uuden siemen. Seinällä lentää vaakasuoraa lentoa takki, jonka tulipunainen vuori kääntyy esiin (”Ajattelin muuttaa elämääni” 2010). Hihansuista versoaa uutta kasvua, seinällinen takkeja kasvaa  villisti kuin pavun varret muhevasta maasta.

Eskariryhmä Vohmatit on myös nähnyt samat takit ja hihat. Vohmateille on kerrottu, että ”kyseessä on kierrätystyö, joka kuvaa sitä miten jostakin vanhasta ja tarpeettomasta voi ”kasvaa” jotakin aivan uutta” (ks. Vohmattien oma blogi).  Tämä on kauniisti sanottu ja sanoman sisältö on samalla monikerroksinen. Vanhaa voi kunnioittaa eikä kaikkea ole tarvetta heittää roskiin. Kun vanha ja tarpeeton ei ole mitä tahansa jännää kirpparitavaraa, vaan liittyykin omaan historiaan, sillä on vielä ihan omanlainen merkityksensä. Tekstiileissä muistot tulevat erityisellä tavalla iholle.

Kaikkosen näyttelyssä yhden takin hihasta singahtaa lapsen mekko. Olisiko muisto saanut muhia ja möyhentyä? Syntynyt uusi ja tuore yhteys omaan lapsuuteen?

Irti on päästettävä, näin luen taiteilijan äitinsä jäämistöstä koottua installaatiota. Lattia on täynnä arkisia muovipurnukoita: ihonhoitotuotteita, pesuaineita. Kenkiä, lääkepakkauksia, sukkahousuja. Tavarat hiljalleen hajoamassa, ötököitymässä. Täälläkin näkyy hyönteiseksi muuntuva kenkä, kullanvärinen kenkälusikka, pesuainepakkaus.

Katselemme kenkiä ja muita tavaroita yhdessä tyttäreni kanssa. Hänestä metamorfoosi on vähän ”spooky”. Onhan se. Kaikella on aikansa.

Kaarina Kaikkosen näyttely Wäinö Aaltosen museossa Turussa päättyy tänään 16.11.2014.
Kuvia ja videoita taiteilijan töistä: kaarinakaikkonen.com

Pikkutakkien meri.

Pikkutakkien meri

Veneellä vesille

Veneellä vesille

 

Vene

Vene (yksityiskohta)

Ajattelin muuttaa elämääni (2010)

Ajattelin muuttaa elämääni (2010)

Pikkutakit ja kasvun aika

Pikkutakit ja kasvun aika

Minä versoan!

Minä versoan!

Äidin jälkeenjääneet tavarat

Äidin jälkeenjääneet tavarat

Kotkansiipi

Kotkansiipi

 

Vanhaa koulua tapaamassa – Tipula täytti 90 vuotta

Varoitus! Tämä kouluaiheinen postaus osuu nyt keskelle Suomen suvea ja koulujen loma-aikaa (Etelä- ja Keski-Euroopassahan lomia vasta odotellaan). Kun en ole koululainen enkä lomaileva opettajakaan, pärskäytän nämä muistot tähän nyt. Hyppää yli, jos ajankohta sattuu olemaan sinulle huono!

Tipula juhlii

Pikkuserkkuni Ulla houkutteli minut keväällä yhteisen koulumme, Hämeenlinnan Tipulan 90-vuotisjuhliin.  Koulun historia kertoo muun muassa tyttö- ja poikakoulujen ajasta ja tuon aikakauden päättymisestä.

Ulla ja hänen isosiskonsa Riika kävivät koulua tyttölyseon aikaan 1950-60 –luvulla. Minun kouluvuoteni osuivat murroskohtaan. Ehdin opiskella 1980-luvun alkuun mennessä tyttölyseossa, yhteislyseossa ja peruskoulun tulon myötä Kaurialan lukiossa.

Pojat tulivat Tipulaan, kun olin toisella luokalla oppikoulussa. Heidät sijoitettiin kolmesta rinnakkaisluokasta viimeiselle eli C-luokalle. Koko kouluaikani pojat olivat vielä pieni vähemmistö ja ikäluokkani suhtautuminen oli lähinnä isosiskomaisen suojelevaa tai välinpitämätöntä.  Se todellinen testosteronin haju lehahteli tuolloin Hämeenlinnan lyseon kulmilla.

Jälleennäkeminen pitkästä aikaa

Voin suoraan todeta, että oman kahdeksan vuoden kouluhistoriansa ja sen näyttämön kohtaaminen tuntui yksiselitteisen pelottavalta. Tipulassa en ollut vieraillut kertaakaan sen jälkeen, kun lakkiaisruusut kädessä sieltä poistuin keväällä 1981.

Tutulla juhlaseuralla olikin lähtemisen tukena iso merkitys. Sitten kävi niin, että riemuylioppilas Ulla ja minua tasan 20 vuotta aikaisemmin ylioppilaaksi kirjoittanut Riika löysivät useita tuttuja, minä en yhtäkään. Ehkä minun ikäpolveni innostuu paikalle vasta 100-vuotisjuhliin? Vanhoja opettajia sentään näkyi joukossa muutama: liikunnanopettaja Anneli, äidinkielen opettaja Hilja, kuvaamataidon opettaja Liisa sekä uskonnon ja psykologian opettaja Tuula.

Tilat ja muisti

Luokkatovereitten kohtaamisen puutetta paikkasi unohtumaton jälleennäkeminen tuttujen tilojen  – koulun käytävien, portaikkojen ja luokkahuoneitten – kanssa. Tulimme pikkuserkkujen kanssa viisaasti paikalle hyvissä ajoin. Juhlaväen soristessa jo juhlasalissa ehdin ennen ohjelman alkua vartin vaeltaa pitkin tyhjiä käytäviä. Tämä privaatti vaellus oli silkkaa ylellisyyttä. Olen melko varma, että ryhmäkierroksella kokemus olisi ollut erilainen.

Tilojen tunnistamisen kokemus oli välitön ja vahva. Portaikko ylimpään neljänteen kerrokseen, porrasaskelmat ja kaiteet heti tunnistettavina entisellään. Täällä ylhäällä opetettiin ranskaa ja ruotsia, uskontoa ja psykologiaa. Luokkahuoneesta tuttu maisema koulun pihalle, käytävän ikkunoista ortodoksikirkolle ja vanhan hautausmaan puistoon.

Toista portaikkoa alas: siinä äidinkielen luokka, tuossa opettajainhuone. Näkymä isoista porraskäytävän ikkunoista pihamaalle ja yhdelle sisäänkäynneistä. Tuossa keskellä kerrosta matematiikan luokka. Opettajat äkkiä ihan elävinä kuvina mielessä. Vielä portaita alaspäin. Viimeisenä juhlasali ja siellä Marjatan ja Annelin liikuntatunnit.

Juhlahumua

Näistä syvistä vesistä oli sitten palattava takaisin tähän päivään ja sen juhlahumuun. Ohjelma oli raikkaasti nykyisen koululaissukupolven mukainen ja etäännytti omat henkilökohtaiset muistot taka-alalle. Kaupungin oman pojan Sibeliuksen Andante Festivo ja Suomi-pop vuorottelivat. Nuoret esiintyjät lauloivat reippaasti kesän iloista ja kertosäkeessä otettiin jo housutkin pois. Kohtalaisen ikääntynyt yleisö ei tuntunut vapaamielisistä sanoituksista olevan moksiskaan.

Oman äidinkielen opettajani Hilja Mörsärin runo jo itketti. Vuoden alumni, tyttölyseosta vuonna 1954 ylioppilaaksi kirjoittanut näyttelijä ja puvustaja Liisi Tandefelt piti koskettavan puheen ja lausui Aale Tynnin Kaarisillan. Elinvoimainen Tandefelt esitti Sofi Oksasen Puhdistuksesta tehdyssä elokuvassa upeasti vanhaa Aliidea ja sai roolistaan Jussi-patsaan 2013. Taiteilijan esimerkki on varsin vakuuttava: taiteen tekemisen palo ja intohimo kantaa pitkälle eikä se katso ikävuosia.

Juhlan väliajalla nostimme maljoja ja sillä aikaa nuoret järjestäytyivät koulun juhlamusikaalin esitykseen. Seurasi huikea ja esiintymisen iloa pursuava vuosikymmenten kavalkadi vuodesta 1924 tähän päivään.

Kannattiko?

Kannattiko osallistua juhliin? Kyllä kannatti. Kokemus oli samaan aikaan pikkuisen kivuliaan eriyttävä ja yhdistävä.

Eriyttävä siinä mielessä, että oma tärkeä kasvuvuosien paikka ja siihen liittyvät ainutkertaiset kokemukset ovat ihan oikeasti kuin muisto vain. Uudet kasvot ja tavat toimia ovat tulleet oman kouluajan tilalle. Järjen tasolla se on täysin selvää ja luonnollista, tunteen tasolla haikeutta herättävää. Sekin tuntui vähän surulliselta, kun kasvuvuosien tärkeä opettaja ei enää tunnista. Vaan kuinka voisikaan, satojen ja tuhansien oppilaidensa joukosta?

Yhdistävä kokemus oli sikäli, että paljon oppi uutta. En muista viettikö koulu omina kouluvuosinani 50-vuotisjuhliaan. Oman koulun vaiheet ja erityislaatu eivät ainakaan minulle ole aikaisemmin näin avautuneet: tyttö- ja poikakoulut aikansa ilmiöinä, sota-aika, pitkäaikaiset opettajalegendat.

Ilmari Tapiovaaran Domus -koulutuoleissa ja -pulpeteissa on moni meistä istunut. Tämä klassikko löytyy Tapiovaaran 100-vuotisnäyttelystä Design-museosta.

Ilmari Tapiovaaran Domus -koulutuoleissa ja -pulpeteissa on moni meistä istunut. Tämä klassikko löytyy Tapiovaaran 100-vuotisnäyttelystä Design-museosta.

Rakas paha perhe

Kävimme ystäväni kanssa katsomassa elokuvaa Perhe – August: Osage County Meryl Streepin ja Julia Robertsin tähdittämässä elokuvassa setvitään sisarusten ja vanhempien välejä Oklahoman elokuisessa helteessä.

Elokuva on yhtä aikaa julma ja kaunis, surullinen ja koominen. Lääketokkurassa elävä äiti (Meryl Streep) saa isän katoamisen jälkeen luokseen kolme tytärtään (mm. Julia Roberts), siskonsa ja näiden perheet.  Salaisuudet, katkeruus, kohtaamattomuus ja omien ongelmien välttely kihisevät myrkkynä ilmassa. Elokuvassa puhutaan paljon, ja piikikäs dialogi sinkoilee. Preerian keskellä, eristäytyneessä talossa otetaan lopulta kunnolla yhteen.

Elokuvan jälkeen menimme ystäväni kanssa kahville. Keskustelu pyöri perhekuvioiden ympärillä. Kenellepä ei olisi tuttua aikuisen lapsen ja hänen vanhempansa mutkikkaat roolit tai sisarusten kilpailu. Ja voi sentään millaisia tunteita nämä herättävät: ahdistusta, riittämättömyyttä, voimattomuutta, rehellistä vihaa.

Elokuvasta löytyi vanhempi-lapsikuvioiden ja sisarkateuden lisäksi totisesti tarttumapintaa moneen lähtöön: alkoholismi, avioero, syrjähyppy, tuhoon tuomittu rakkaus, itsemurha. Ei sinänsä ihme, että googlettaessani elokuvan arvioita löytyi tuo perinteinen ”Perhe on pahin” – toteama.

Jäin sitten miettimään keskustelua ystäväni kanssa ja ”Perhe on pahin” – arviota ja sitä kuinka voimakkaat tunteet peittävät alleen niin paljon muita mahdollisia havaintoja. Olin harmissani ihan myös itselleni. Olen kirjoittanut Sukuseikkailu – kirjan, jossa tutustutaan omaan historiaan itsessään neutraalien teemojen kautta: tärkeät paikat ja maisemat, arkiset asiat kuten keittiömuistot, leikki ja lelut, työ, eläimet jne. Kyse on lasten tietokirjasta, mutta uskon vahvasti kuitenkin lähestymistavan toimivuuteen myös aikuisten kanssa. Ja tässä sitä taas vellotaan tunteiden keskellä näkemättä mitä kaikkea muuta hieno elokuva tarjoaa!

Tunteita on mahdoton ohittaa. Mahdollista on kuitenkin kokea tunteet ja pitää aistit auki myös muille havainnoille. Tästähän on kyse myös nyt paljon esillä olevassa tietoisuustaitomenetelmässä (mindfullness).

En siis halua ajatella, että perhe ja suku ovat ainoastaan yhtä kuin tunteet.

En halua ajatella, että asiat ovat JOKO TAI, vaan että ne ovat SEKÄ ETTÄ.

Perintöriidan ja hylätyksi tulemisen synnyttämä katkeruus on ihan todellista, ja sen lisäksi lapsen lempilelu oli superpallo ja isän ruskea bonzo-koira.
Vaari oli vankileirillä 1918 ja sen lisäksi mummolan pihan jasmiini tuoksui ihanasti heinäkuussa.
Perheenisä kuoli äkillisesti, kun lapset olivat pieniä ja sen lisäksi isättömässä perheessä pidettiin kesäisin lampaita, jotka olivat niin kesyjä, että tulivat lasten kanssa uimaan.

Olemme usein tosi hyviä valitsemaan näistä erilaisista muistoista jommankumman. On niin ihanan yksinkertaista olla joko vihainen ja katkera tai sitten kaunistella menneisyys siloiseksi ja siedettävämmäksi. Itse kyllä löydän usein itseni tempoilemasta tässä välissä.

Siispä komensin itseni hetkeksi miettimään, mitä ”sekä että” tarkoittaisi Perhe – August: Osage County – elokuvan kohdalla.

Alkoholismin, itsemurhan, lääkeriippuvuuden, vakavan sairauden, avioeron, syrjähypyn ja tuhoon tuomitun rakkauden lisäksi löysin elokuvasta:

–          silmän kantamattomiin ulottuvan preerialakeuden
–          elokuun hehkuvan kuumuuden
–          vilvoittavan järven ja veneen
–          kirjastohuoneen ja runokirjan omistuskirjoituksella
–          vinyylilevyllisen tanssittavaa musiikkia
–          rakkaalle sävelletyn laulun
–          tragikoomisen tarinan kolmesta papukaijasta
–          monta erilaista autoa, valmiina houkuttelemaan ajoon halki preerian
–          kodikkaan lasikuistin
–          makuuhuoneen ikkunan takana kasvavan puun
–          uskollisen ja selväjärkisen kotiapulaisen.

Elokuvassa nämä olivat kulisseja ja tarinan osatekijöitä. Kulissit kannattelevat suuria tunteita, toiveita ja pettymyksiä. Se ei ole ihan pikku juttu se.

 

 

Tehdäänkö Kaikkoset – taidetta käytetyistä tekstiileistä

Kaarina Kaikkosen (s. 1952) käytetyistä tekstiileistä tehdyt installaatiot ovat ilahduttaneet, riemastuttaneet ja koskettaneet minua. Olen nähnyt Kaikkoselta Helsingin tuomiokirkon portaat peittäneet miesten pikkutakit sekä Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun risteyksen yllä liehuneet paidat.  Molemmat olivat yhtä aikaa hyvin esteettisiä, puhuttelevia, hartaita ja jollakin tavoin samalla röyhkeän julkeita.

Että joku malttaa asetella teoksensa sateen, tuulen, auringonpaahteen, pakokaasujen ja lennosta ruikkivien lokkien armoille. Nostaa ihmistä palvelleet, elävää ihoa lämmittäneet vaatekappaleet ensin paljaasti ohikulkijoiden silmien eteen ja sitten antaa niiden kastua, haalistua, pölyyntyä, likaantua, haurastua.

Mutta siinäpä se.  Rohkea käy tuulta päin, ja kaikki on katoavaista.  Ja vielä: vanha ja kulunut arkikin voi olla kaunista.

Haastatteluissa Kaikkonen on kertonut myös henkilökohtaisen muiston. Taiteilija menetti isänsä ollessaan kymmenvuotias. Isän muisto oli läsnä pikkutakeissa, joita nuori Kaarina piti koulussa. Miesten pikkutakit ovat mukana myös monessa myöhemmässä teoksessa.

Galleria Forsblomissa Helsingissä on nyt esillä Kaarina Kaikkosen uusimpia teoksia. Sisätiloissa vaikutelma on erilainen kuin ulkona liikenteen seassa tai torin laidalla. Kasvua ja liikettä teoksissa on. Miesten paidat kohoavat puun runkoina, pikkutakin hihasta kasvaa ja kiemurtaa hihoja toisensa perään, tummasta miesten takista on muovautunut yöperhonen.  Keveä lapsen mekko leijuu keskellä näyttelyhuonetta, nimi kertoo kaipauksesta: ”Älä jätä minua”.  Varsin ahdistava on teos, jossa raskaisiin taulukehyksiin on aseteltu vaaleanpunainen pikku uimapuku (?).  Viehkeän posliinilautasen sirpaleet tunkevat kankaasta läpi.

Selailen Forsblomilla näyttelykirjaa, jossa on kuvia Kaikkosen töistä ympäri maailmaa. Myös netistä Kaikkosen teoksia löytyy runsain määrin: katujen yllä, toreilla, metsässä, meren äärellä, kellotornissa, vanhassa katedraalissa.  Vaikuttavaa, inspiroivaa.

Luovaan sukutyöskentelyyn Kaikkosen töistä saa paljon inspiraatiota. Etkö tiedä, mitä tehdä vanhoille suvun tekstiileille? Kaikkea ei voi säilyttää, mutta poiskaan ei millään raaskisi pistää.

Entä jos veisi vaarin paidat ja mummon palttoot ja vanhat peitot ja keittiöpyyhkeet ulos puuhun tai pyykkinarulle, laiturille, nurmikolle tai metsään? Kietoisi puun ympärille? Asettelisi hangelle? Ottaisi kuvan?

Tekisi kuva-albumin ja jakaisi lähipiirille. Kärräisi sitten kaiken sen, mitä ei voi säilyttää hyväntekeväisyyteen tai leikkaisi matokuteiksi? Polttaisi isossa kokossa ja nauttisi joka tulenlieskan lämmöstä ja kipinästä?

Tehdään Kaikkoset ja installoidaan ikiomista materiaaleista!

Kaarina Kaikkonen
Galleria Forsblomissa 6.4.2014 asti

Tuuletus

Tuuletus

Annaliisan juhlakirja ja Aakenusten aarteet

Blogi-kirjoituksessa Näkymättömät vanhuksemme kirjoitin helposta ja kiehtovasta tavasta koota muistoja vanhoista läheisistämme, omaksi tai läheisen iloksi tai hoitohenkilökunnalle tutustumista varten. Nykyään niin suosituista valokuvakirjoista! 

Äidilleen kirjoja tehnyt Tuovi Pääkkönen kertoo omista kokemuksistaan näin. Lämmin kiitos Tuoville jakamisesta!

Syntymäpäivälahja äidille

Innostuin tekemään kuvakirjaa äitini elämästä Liisa Lauerman vinkin ja esimerkin perusteella. Äitini täytti vuonna 2011 85 vuotta ja tein kuvakirjan hänelle yllätyslahjaksi. Sitä edelsi kuvien keräily ja skannaaminen. Jututin äitiä kuviin liittyvistä muistoista  ja kokosin niistä pääasiat kirjaan. Onneksi äiti ei erityisesti ihmetellyt yhtäkkistä innostustani vanhoihin valokuviin.

Aineksia tauluista, runoista ja esineistä

Äitini isä oli aktiivinen harrastelijamaalari ja häneltä on säilynyt runsaasti tauluja ja piirroksia. Sain niistä kuvamateriaalia. Innostuin myös suvun esineistä, esim. astioista, jotka ovat kulkeutuneet minulle tai ovat  äitini asunnossa.  Oma isäni oli harrastelijarunoilija ja hänen tekstejään – pääasiassa käsin kirjoitettuja -on meillä paljon tallessa. Runot liittyivät äidin juhlakirjaan luontevasti ja kertoivat vanhempieni kohtaamisesta ja heidän rakkaustarinastaan.

Kuvien ääressä yötä myöten

Lopulta kirjan tekemisessä tuli kiire. Oli hyvä, että syntymäpäivä oli selkeä deadline, muuten koko juttu olisi voinut jäädä suunnittelun asteelle. Olin ajatellut kirjan tekoa pitkään, mutta lopulta kokosin materiaalit ja kasasin ne yhteen muutamassa viikossa normaalin työn ohella.

Ja millaista varsinainen kirjoitustyö olikaan! Olin välillä niin valtavan innostuksen vallassa, että en malttanut syödä enkä nukkua. Pahimmillaan kolmelta yöllä oli ”vielä pakko työstää pari sivua”, vaikka aamulla oli aikainen herätys. Mieheni vitsailikin, että kun kerran Liisa innosti vaimon tähän, hän on vastuussa myös siitä, miten homma saadaan loppumaan. Kun kirja tuli sitten valmiiksi, aloin taas nukkua yöni ja äiti sai mieleisen syntymäpäivälahjan.

Muistot talteen – myös äidille

Eräs tausta-ajatus kirjan teossa oli myös, että siitä olisi hyötyä alkavaa muistisairautta sairastavan vanhuksen oman identiteetin ja muistojen säilymiselle. Sitten, kun äiti ei enää muistaisi jotain yksityiskohtaa, voisi aina katsoa kirjasta. Siksi kiinnitin huomiota selkeisiin suvun keskeisten henkilöiden esittelyihin äidin oman elämäkerran ohella.

Aakenusten aarteet – vanhat ja uudet kuvat rinnakkain

Kirjaa tehdessä kehkeytyi ajatus toisesta kirjasta, jossa keskittyisin erityisesti suvun esineisiin, tekstiileihin (äiti on ammatiltaan kudonnanopettaja), jäljellä oleviin huonekaluihin ja tauluihin. Aloin tehdä toista kirjaa seuraavaksi syntymäpäiväksi. Se valmistui huomattavasti sujuvammin ja joutuisammin ensinnäkin siksi, että minulta oli jäänyt materiaalia ensimmäisestä kirjasta yli ja toiseksi siksi, että osasin jo Ifolor-kirjan tekniikan.

Toisen kirjan tekeminen oli nautinnollista. Tein sitä yhdessä äidin kanssa ja kyselin esineiden ja tapahtumien taustoista. Kuvasin sitä varten enemmän itse. Lähdin hakemaan mahdollisimman monia nykyisiä kuvia samoista paikoista, jotka esiintyivät valokuvissa ja vaarini tauluissa. Joitakin kuvia minulla jo olikin, esim. Keuruun kirkko nykyään (vertailukohteena vaarini maalaamat seinälautaset samasta aiheesta), mutta suurimman osan kuvasin Tampereella.   Muualle Suomeen minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä.

Esineet ovat sikäli helppoja kuvattavia, että ne ovat aina saatavilla. Tälle projektille onneksi suvussani säilytetään likipitäen kaikki mahdollinen. Kun katselin vanhoja valokuvia tarkemmin, huomasin niissä tauluja, huonekaluja ja esineitä, jotka ovat yhä tallella. Jopa vaatteita on säilytetty. Näitä sitten linkitin rinnakkain. Esimerkkinä tästä oli äidin punavalkoraitainen 50-luvun mekko ja käsilaukku, joita hän käytti aikanaan ja kuva, jossa mekko on minun ylläni. Myös käärmeennahkainen käsilaukku on tallella.

Liitin kirjaan myös kuvia äidin koruista. Kun katsoin kuvaa, jossa vanhempani leikkaavat hääkakkua, äidillä on ranteessaan sama Kalevala-koru, jonka sain häneltä lahjaksi, kun menin naimisiin. Se oli myös minulla hääpäivänä.

Elämänpuu seuraa sukupolvia

Ehkä minulle merkittävin yksityiskohta oli kuitenkin ryijy, jossa on kuvattuna elämänpuu. Se on nykyään minun kotini seinällä. Ryijyn ompeli äidin täti vuonna 1927. Vanhoissa valokuvissa ryijy näkyy taustalla mm. kun äiti ja isä istuvat vastavihittynä parina äidin kodissa sekä myöhemmin veljeni ristiäiskuvassa. Ryijy on kuvassa, jossa omat lapseni vievät isälleen isänpäiväkahveja sänkyyn ja pienet tyttäreni poseeraavat mummin ompelemissa prinsessavaatteissa. Lopulta ryijy on kuvassa, jossa äiti ja isä istuvat meillä olohuoneen sohvalla isän viimeisenä jouluna. Ryijystä kasvoi ikäänkuin vahingossa kirjaan todellinen elämänpuu, joka sitoo yhteen perheen ja suvun tärkeät hetket ja niiden jatkuvuuden.

Kuvakirjanteko on luovaa työtä

Kirjojen tekemisessä vaikeinta minulle oli sekä päästä liikkeelle että päästää lopulta irti. Jossain vaiheessa ”hierominen” pitää vaan lopettaa ja hyväksyä, että virheitä voi jäädä ja jälkikäteenkin voi tulla loistavia ideoita.

Itse työskentely oli hauskaa ja esteettisestikin inspiroivaa. Ifolor-kirjaa on helppo tehdä. Se on luovaa työtä, johon voi täysin uppoutua. Itse asiassa en muistakaan, milloin olisi yhtä intensiivisesti opetellut ja tehnyt jotain minulle uutta asiaa.

Yksittäisen ihmisen historia on kaunis ja arvokas

Kirjojen tekeminen on ollut minulle jonkinlainen matka suvun, erityisesti äidin ja äidin suvun historiaan. Tulin tiedostaneeksi äidistä asioita, joita en ollut aiemmin ajatellut. Yksittäisen ihmisen historia on kaunis ja arvokas. Kirjat syvensivät suhdettani myös aineelliseen perintöön: Vanhat esineet ovat paitsi kauniita, ne myös kertovat elämästä ennen minua. Ehkä suvussani vallalla oleva vimma keräämiseen ja kaiken säilyttämiseen voi myös hiukan laantua, kun esineistöä on dokumentoitu edes tällä tavalla.

Tuovi Pääkkönen

Annaliisan juhlakirja 2011
Aakenusten aarteet 2012

Tuovi äidin 1950-luvun mekossa.

Tuovi äidin 1950-luvun mekossa. Kuva: Tuovi Pääkkönen

Elämänpuu-ryijy on nähnyt monen sukupolven elämää.

Elämänpuu-ryijy on nähnyt monen sukupolven elämää. Kuva: Tuovi Pääkkönen

Leivos vai limppu?

Veli soitti tiistaina kymmenen jälkeen ja käski kääntää television äkkiä Jimille. Hetkisen päästä olin keskellä kisailua Suomen parhaasta leipomosta, Hämeen osakilpailussa. Forssan Antti, Hämeenlinnan Laurell ja Tuulosrievä kamppailivat leipomoiden paremmuudesta.

Forssan Antin leipomo esiteltiin nuoren leipurin lapsuuden mummolana. Mummon reseptejä Antti käyttää kertomansa mukaan edelleen, toki vähän nykyaikaan tuunattuina.  Minua kiinnostivat kisassa kuitenkin Anttia enemmän Laurell ja Tuulosrievä. Ja miksi? Koska toinen mummoistani  oli kaupunkilaisrouva Hämeenlinnasta ja toinen mökin muori Tuuloksesta.

Kymmenen pistettä Laurellille

Kaupunkikonditoriaan liittää perheemme jo nimi.  Hämeenlinnan isoäiti nai Laurell-nimisen miehen jo kolmisenkymmentä vuotta ennen tämän leipomon perustamista vuonna 1947. Vaikka samaa sukua ei oltukaan, niin kaupungin suositun leipomon lakkakakkua ostettiin meidänkin perheeseen aina tärkeisiin tapahtumiin: kun miniä esiteltiin isoäidille tai kun pojantytär pääsi ylioppilaaksi. Ja edelleen, isoäidin kuoltua jo kauan sitten, kun pojantyttärenpoika kastettiin ja kun poika täytti 85 -vuotta.  Puhumattakaan lukuisista muista syntymäpäivistä.

Nykyisin torin reunan kahvila-konditoriassa tulee vierailtua harva se kerta Hämeenlinnassa käydessä. Hienostuneen ja tasapainoisen lakkakakun lisäksi tiskiltä löytyy monenlaista muutakin hyvää, kuten raikas Sibelius-leivos.

Ja kymmenen pistettä Tuulosrievälle

Tuulosrievän piimälimpun taas löysin ensin Hakaniemen hallista Helsingistä ja sitten vielä Stockmannin Herkusta. Lapsuuden nostalgia ja muistot kesistä mummolassa heräsivät heti. Vaikka oma tuuloslainen mummuni ei rievää leiponutkaan – enempi pullaa ja pikkuleipiä , niin mummu se väkisin tuli konstailemattomasta rapsakkakuorisesta piimälimppukimpaleesta mieleen.

Tuulosrievässä leipä paistuu puilla lämmitettävässä uunissa ja iso leivinuuni oli mummullakin. Tv-kisan tuomarin mielestä piimälimppu oli ihan paras, mitä hän on koskaan syönyt, leivän aniksella ja fenkolilla maustettu tuoksu huumaava ja uunissa yksilöllisesti paistunut kuori luonteikas.

Oma makuelämykseni on täydellinen, kun levitän piimälimpulle ranskalaista Bonne Maman vadelmahilloa ja päälle vielä siivun juustoa. Tuulos ja Ranskan maaseutu ovat lähempänä toisiaan kuin uskoisikaan. Tämän ymmärsin viimeistään silloin, kun vanha Hämeenlinnan musiikkiopistokaverini ja kesätuuloslainen Seppo kuvasi pyöräretkiensä Normandiaa Hämeeksi potenssiin kymmenen. Vertauksen voi käsittää vain, kun tutustuu tarkemmin Tuuloksen harvinaisen rehevään hämäläiseen lehtovyöhykkeeseen.

Siispä maalaistalon navettarakennukseen perustettua leipomonmyymälää emme Tuuloksessa käydessämme ohita koskaan. Itsepalvelupuoti on auki vuorokauden ja vuoden ympäri ja parempaa lämpimäistä nyt vaan ei saa mistään.  Bonusta Tuulosrievä saa laajasta jakelustaan aina omille kotikulmilleni saakka.

Television leipomokisassa vaativa omenastrudel –tehtävä kaatoi Tuulosrievän (pullataikinaan leivottu ”tuudeli” ei vakuuttanut tuomareita) ja Laurell vei Hämeen parhaan leipomon tittelin. Minulle näiden leipomoiden paremmuusjärjestykseen laittaminen on täysin mahdoton tehtävä. Makumuistojen nostalgialokeroissa leivoksella ja rievällä on ihan omat paikkansa.

Elämäni leipomot ja kahvilat

Lopuksi vinkki vanhuuteen jälkipolville tai SPR:n ystäväpalvelulle. Lapsuuden jälkeen voin nostaa esiin kaksi kahvilaa yli muiden aikuiselämästäni. Niissä käynti voisi piristää mieltäni vielä vanhanakin. Laurellin ja Tuulosrievän tapaan mieltymysten kaksijakoisuus jatkuu. Ihana Ekberg ja sen hienostuneet leivokset Bulevardilla ja vähintään yhtä ihana Hopia ja sen karjalanpiirakat Pohjoisella Hesperiankadulla. Molempiin paikkoihin on tullut höngittyä niin ilon kuin epätoivon henkäyksiä.  Kiitos teille kahvilat!

Täältä saa hyvää lakkakakkua!

Täältä saa hyvää lakkakakkua!

Hämeen paras leipomo-kisan voiton jälkeen Laurellilla oli jonoa. Auto tuo lisää myytävää!

Hämeen paras leipomo -kisan voiton jälkeen Laurellilla oli jonoa. Auto tuo lisää myytävää!