Nuo sitkeät mummot meillä ja muualla

Toimittaja ja tietokirjailija Anna-Lena Laurén raportoi Venäjältä ja entisistä neuvostomaista: politiikasta, taloudesta ja kulttuurista, arkielämästä. Anna-Stina Nykänen kirjoittaa Hufvudstadsbladetille ja Svenska Dagbladetille työskentelevästä toimittajakollegastaan Helsingin Sanomien sunnuntai-sivuilla (Vaklaaja idässä, HS 15.9.2013). Jutussa pohditaan miksi demokratia ei idässä etene? Kerrotaan, kuinka Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen vertaa Laurénia Olavi Paavolaiseen: Laurén kirjoittaa tyylikkäästi ajan suurista kysymyksistä ja liikkuu hienosti yksityisestä yleiseen.

Jutun lopussa keskitytään yksityiseen.

”Anna-Lena Laurén kuvaa hienosti naisia. Poliitikon sinistä luomiväriä. Rikasta naista, joka jakaa mielenosoittajille ruokaa, ja keitto valuu timanttisormuksen päältä. Mummoa, joka on kuin jäänmurtaja: ei pelkää mitään, hyväksyy sen, että elämä kohtelee kaltoin.
Onhan hän etuoikeutettu moniin tapaamiinsa naisiin verrattuna. Silti löytyy yhteistä. Venäjän mummot tuovat mieleen oman mummon, jolla oli kova elämä. Nuorempien kanssa nauretaan samoille asioille. Tsetsenialaisen lesken kanssa heitetään ronskia huulta miehistä – niin kuin naiset Suomessa.”

Mummo-yksityiskohta puhuttelee minua Hesarin äärellä. Kovan elämän elänyt suomalaismummo vertautuu nykymummoihin Venäjällä. Sama jäänmurtajan voima ja sitkeys, pelottomuus ja kohtaloa silmiin katsominen.

Minunkin 1902 syntynyt mummuni eli kovan elämän. Sitä en lapsena 1960-luvulla mitenkään rekisteröinyt. Mummu oli osaava ja toimelias. Kutoi ja leipoi ja hoiti puutarhaansa. Talo oli oikein sievä ja siinä oli useampi huonekin. Lapsuusmuistot kuitenkin liittyvät melkein kaikki kesään. Mummulla ei ollut viemäriä eikä vesijohtoa, huussi oli pihan perällä. Talvipakkasilla mummulassa käytiin harvoin.

Nykyinen elämäntarina- ja muistelubuumi ei tavoittanut 1970-luvulla kuollutta mummuani. Koskaan hän ei kertonut omasta lapsuudestaan. Köyhyydestä ja puutteesta tai miltä tuntui menettää isä, sisko ja veli sisällissodassa. Millaista oli lähteä 16-vuotiaana piikomaan ja nukkua keittiössä puulaatikon päällä. Mummu oli lujaluontoinen ja selviytyi kohti parempaa. Köyhien ja rikkaiden välinen juopa oli kuitenkin vielä 1960-luvulla lapsenkin havaittavissa. Maalaiskylän hierarkia oli selkeä ja ylittämätön.

Yksityinen ja yleinen kulkevat käsi kädessä. Oman historian tuntemus voi kasvattaa empatiaa tai herättää kiinnostusta nykypäivän tapahtumiin. Syyrialaisten pakolaisleirikuvaukset samaisessa sunnuntain Hesarissa (Sodan näkee kasvoista, HS 15.9.2013) tuovat minulle mieleen oman suvun kohtalot erityisesti sisällissodassa.

Kysymys erilaisuudesta saa jo parinkin sukupolven takaiseen elämään tutustuessa uusia sävyjä. Minun mummoni elämänkohtalo on tämän päivän ja huomisen todellisuutta jossain muualla. Erilaisuus ja muukalaisuus ei ole vain meidän ulkopuolellamme, kuten Venäjällä tai Syyriassa. Erilaisuus on historiallisen jatkumon kautta myös meissä itsessämme.

Eläinmuisto – Tusse-karhu ja citykarhu

Oletko kuullut kertomuksia villeistä eläimistä lemmikkeinä? Vuoden takaisissa lintumuistoissa kerrotaan Kalle-variksesta, lehtopöllön poikasista Nikosta ja Kikosta sekä Kiiu-maakotkasta.

Hilkka lähetti muiston mumminsa lemmikkikarhusta.

Mummi ja Tusse-karhu

Mummini perhe asui 1800-luvun lopulla Hiitolassa. Mummin isä oli Hiitolan asemapäällikkö ja innokas metsämies. Kevättalvella 1895 metsästysporukka oli ampunut emokarhun, jolla oli neljä poikasta. Ne jaettiin seurueen kesken. Sillä tavoin Tusse-karhu tuli mummin perheeseen. Se oli ainoa noista karhunpennuista, joka jäi eloon. Mummi oli tuolloin noin kuusivuotias.

Tusse oli täysin kesy, ja siitä oli paljon seuraa mummilleni, joka oli ainoa lapsi. Koska Tusse oli luonteeltaan lempeä ja leikkisä, se sai enimmäkseen liikkua vapaana. Se oli myös utelias ja pisti halukkaasti kuononsa joka paikkaan. Mummi kertoi, että se muun muassa putosi kaivoon kurkisteltuaan sinne, ja piti sitten hinata sieltä ylös suurella vaivalla. Se söi puuroa ja muuta tavallista ruokaa, mutta oli myös aikamoinen herkkusuu ja perso makealle. Tusse ehti olla mummini lemmikkinä kolme vuotta. Sinä aikana siitä kasvoi iso uroskarhu. Sen tempauksista liikkui paikkakunnalla monia juttuja ja sitä käytiin myös katsomassa.

Kaikki eivät ikävä kyllä kuitenkaan pitäneet siitä, että Hiitolan aseman seudulla liikuskeli vapaana oleva karhu. Joku oli valittanut Tussesta Valtionrautateille, ja niin perheen ja ystävien suruksi Tusse oli lopetettava. Tussen muisto on pysynyt elävänä jo neljän sukupolven ajan. Mummin perheessä harrastettiin valokuvausta, ja Tussesta on säilynyt muutamia valokuviakin. Mummi muisteli aina mielellään rakasta lapsuutensa lemmikkiä.

Therese, Alice ja Tusse 1895

Hilkan lemmikkikarhu-kertomuksesta tulee mieleen 2000-luvun karhutarina. Sen on kertonut lasteni ukki ja mummu.

Citykarhu yllättää lehdenjakajan

Lehdenjakaja oli marraskuisena aamuna kello viisi tuomassa Hämeen Sanomia ukin ja mummun taloon, kun karhu tuli vastaan Saaristenkadun ja Koulukadun kulmauksessa. Järkyttynyt jakaja teki oitis hälytyksen poliisille. Karhu jolkotteli menojaan ja havaintoja katujen varsilta tuli sieltä ja täältä. Mesikämmenen suunta oli torin ohi ja yli Vanajaveden, kohti Tuulosta. Karhun kulkureitillä lapset päiväkodeissa ja kouluissa pysyttelivät poliisin neuvosta sisällä ja kotiin kaikki päästettiin vain vanhempien kyydissä. Karhu hävisi kaupungin toisella laidalla metsään eikä sitä sen koommin nähty.

Onko sinulla muistoja villeistä tai kesyistä metsän eläimistä?

Isoäitini on Tiibetistä

Ostin globaaleissa tunnelmissa lentokentältä matkalukemiseksi tiibetiläis-eurooppalaisen sukutarinan. Kyllä kannatti.

Tiibetin tyttärissä (Gummerus 2011) kolmikymppinen sveitsiläinen näyttelijätär Yangzom Brauen kertoo kolmen sukupolven naisista. Kaikki lähtee isoäidistä. Yhdeksänkymmenvuotias Mola on kirjoittajan rakas ja arvostettu perheenjäsen, harras tiibetiläinen nunna. Tiibetiläiset juuret ja identiteetti ovat vahvat ja perhe toimii aktiivisesti vähemmistökansan aseman puolustamiseksi.

Isoäiti Mola pakenee vuonna 1959 miehensä ja neljä- ja kuusivuotiaiden tyttäriensä kanssa Tiibetin vallanneita kiinalaisia. Pakoreitti kulkee Himalajan yli Intiaan. Kirjoittajan äiti Sonam selviää vaikeasta ja traumaattisesta matkasta, pikkusisko menehtyy pian Intiaan saapumisen jälkeen. Myös isä sairastelee ja kuolee Intiassa. Vuosia myöhemmin nuori ja kaunis Sonam avioituu sveitsiläisen Tiibetin tutkijan Martinin kanssa. Kun nuoripari muuttaa Sveitsiin on selvää, että äiti Mola seuraa perässä. Vuoristomaisemista kotoisin olevat Mola ja Sonam viihtyvät Alppien keskellä.

Kirja kuvaa kiinnostavasti tiibetiläisten naisten sopeutumista länsimaiseen kulttuuriin. Buddhalainen isoäiti ottaa kaiken vastaan tyynesti ja arvokkaasti, säilyttää uskontonsa ja sen rituaalit. Tytär ponnistelee kahden kulttuurin välissä. Kiinnostava yksityiskohta on suomalaista talkkunaa muistuttavan tiibetiläisten peruselintarvikkeen tsampan valjastaminen kotimaan puolesta kampanjointiin. Tarmokas Sonam lanseeraa miehensä kannustamana tsampan sveitsiläisten ja saksalaisten terveystuotekauppojen suosikiksi.

Tyttärentytär puhuu isoäidin kanssa tiibetiä ja oppii arvostamaan molempia kulttuureja. Olojen hetkeksi vapauduttua perhe pääsee myös matkalle äidin ja isoäidin kotiseudulle. Kuusivuotiaan Yangzomin muistot leikeistä sukulaislasten kanssa köyhistä köyhimmän kylän alkeellisissa oloissa ovat paratiisilliset.

Virkistävä näkökulma sukujuuriin on Mola-isoäidin suhtautuminen poismenneisiin sukulaisiin. Buddhalainen Mola ei katsele valokuvia, ei vieraile haudoilla, ei edes mainitse kuolleita nimeltä. Jälleensyntymisopin mukaisesti sielu on vaeltanut eteenpäin eikä sitä häiritä kuoleman hetkellä eikä myöhemmillä muisteluilla. Molalle olikin kauhistus, kun sveitsiläiset vanhukset kytkettiin kuoleman lähestyessä letkuihin ja sähkölaitteisiin.

Kun Molan oma äiti kuoli Tiibetissä, sielun siirtymistä eteenpäin autettiin rukouksin. Ruumis poltettiin, tuhkaan sekoitettiin savea ja seoksesta muovailtiin pieniä tsa tsa – patsaita. Tapana oli, että patsaat sijoitetaan luontoon puhtaalle, pyhälle paikalle.  Joenranta on hyvä paikka, siitä vesi voi kuljettaa patsaan aina valtameren syliin saakka.

Kirjoittajalle monikulttuurisista juurista on ollut hyötyä myös elokuvanäyttelijän ja mallin työssä. Hollywoodissa itselleen paikkaa taistellut Yangzom Brauen kertoo, kuinka häntä ulkonäkönsä puolesta luullaan milloin aasialaiseksi, venäläiseksi tai latinoksi.

Sonamin Tsampa-sivut

Yangzom Brauenin kotisivut

Kesäkukkia

Lintumuistojen jälkeen voikin laskeutua maan kamaralle ja nauttia muhevasta mullasta nousevista kesän moninaisista kasveista. Kukat jos mitkä ovat ilon tuojia sukupolvesta toiseen. Mutta mistä kukin pitää aivan erityisesti, sitä voisi kysyä suvun naisilta. Mitä muistuu mieleen?

Maatalon emäntä, isomummu Annikki ihaili pihakukkiakin enemmän luonnonkukkia. Kesäaikaan lauantaisiivouksen jälkeen vaaseihin poimittiin silmäniloa pellonpientareilta ja tienvarsilta. Väinö-isopappa toi vaimolleen aina kalareissultaan myös kukkakimpun. Väinön viimeiset kukkatuliaiset olivat metsätähtiä.

Heli-mummukin pitää luonnonkukista ja lempikukkakimppu syntyy näin: päivänkakkaroita, ruiskukkia, kissan- ja harakankelloja, puna-apiloita.

Kyllikki-mummu vei lapsensa poimimaan vuokkoja ja kieloja. Metsäpolun varrella oli paikka, jossa kasvoi harvinainen huumaavasti tuoksuva lehdokki. Sitä mentiin varta vasten katsomaan. Vielä vanhoilla päivillään Kyllikki raportoi lapsenlapsilleen puhelimitse kevään valkovuokkotilanteesta Tuuloksenmäellä.

Ja sitten voi leikkiä mielessään: jos suvun naiset olisivat kukkia, mikä kukka kukin on?

Fanni-isoäiti olisi tietysti ukonhattu. Lempi-mummu syysleimu eli floksi. Kyllikki olisi jasmiini, Annikki omenankukka. Maija joriini ja Heli sireeni.

Entäpä oma lempikukka vielä. Se on pioni. Pioneilla ja minulla on ollut muutama tärkeä kohtaaminen tässä elämän varrella.

Kukkamuistojen kera, hyvää juhannusta!

Lempin päivänä lemmikkejä

Elsa Lempin matolla

Lempin päivänä 24.11. muistan omaa mummuani, jonka kaikki elämän tärkeät päivät sattuvat vuoden syyspuolelle. Nimipäivä marraskuulle, syntymäpäivä jouluaaton aattoon, vihkipäivä uudenvuodenaattoon, esikoisen syntymä lokakuulle, oma kuolinpäivä syyskuulle.

Ehkä lakastuva syksy, pimenevät päivät ja talvea kohti kiristyvä pakkanen sitkistivät mummua. Minulle hän oli lapsena pettämätön turva, jonka syliin mahduimme helposti äiti ja minä molemmat.

Mummu oli kansannainen eikä hienosteluista piitannut. Kun mummu tuli tyttärensä kotiin kylään, halusi hän nukkua puulaatikolla. Kun lääkäri määräsi sydänvikaiselle nitrot, mummu heitti pillerit laskiämpäriin.

Mummulla ei koko elämänsä aikana ollut juoksevaa vettä eikä sisävessaa. Vesi tuli kaivosta, pihassa oli sauna, sähköpatterit sentään talossa lämpöä tuomassa.

Aune-serkun kanssa mummu välillä istui tuvassa ja pelasi marjapussia. Muuten aina jotakin tekemässä: mattoja kutomassa, pitsiä virkkaamassa, kasvimaata ja kukkia hoitamassa, leipomassa, sahtia panemassa.

Kesään minä liitän mummun parhaiten, sillä silloin eniten oltiin yhdessä. Kustaa Vilkunan Etunimet –kirjankin mukaan Lempin sisarnimiä on Lemmikki, siis kukka. Mummussa ei kyllä ollut mitään hempeää, vaikka hän lemmikkejäkin puutarhassaan kasvatti.

En itse tunne muita Lempi-nimisiä kuin mummuni. Tarkistin väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta, että vuosisadan kahdella ensimmäisellä kymmenellä nimi oli suosionsa huipulla: yli 12 000 Lempiä. Tällä aallonharjalla 1902 syntynyt mummunikin ratsasti.

Sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että mummun nimen taustalla on kalevalaista mytologiaa (Lemminkäinen). Ja yllättävä yhteys on siinäkin, että Lempi-Lemminkäinen antoi tyttärelleen kalevalaisen nimen Kyllikki. Epäilen kyllä, että Kalevala –ketju ei ollut mummulla päällimmäisenä mielessä.

Tänä marraskuun Lempin päivänä minä otan tyttären tyttären oikeuden ajatella mummun muistoksi lemmikkejä. Ihan vaan vastapainona sateen tihkulle ja umpipimeydelle. Kyllä mummukin olisi lemmikkikimpusta ilahtunut. Onnea!

Kun aika pysähtyy

Lempin matto

Eilen muistettiin New Yorkin kymmenen vuoden takaisen WTC-iskun uhreja. Järkyttävät katastrofiuutiset pysäyttävät hetkeksi ajan. Missä olit kun tsunami iski Thaimaassa, Estonia upposi, kun Kennedy murhattiin? Miten sait tietää tapahtuneesta?

New Yorkin terrori-iskun päivänä tulin ilta seitsemän aikoihin luennolta, matkustin raitiovaunulla Kalliosta Kaisaniemeen ja kävin Kodin Ykkösen vieressä sijaitsevassa opiskelijakirjastossa. Kännykkäkeskustelut pysäkillä ja raitiovaunussa toistivat samoja sanoja – New York, lentokone, tulipalo  – joiden merkityksen tavaratalon kodinkone-osaston TV-ruutujen rivistö räväytti julmasti katsojalleen. Vielä Lasipalatsin kulmalla kantautui korviin järjettömän tapahtuman järjettömät assosiaatiot. Kiireinen keski-ikäinen salkkumies vakuutteli rauhoittavaan sävyyn kännykkäänsä:  ”Älä huolestu. Eivät venäläiset tänne hyökkää.”

Syyskuun 11. päivällä oli maailmanpoliittista merkitystä, uhrien omaisten menetyksen lisäksi.

Tänään syyskuun 12. päivä on suvun vuosikalenterissani mummuni kuolinpäivä. Henkilökohtaisen, yhden perheen elämään vaikuttaneen surun päivä.  Lempi-mummu, jonka isä ja sisar oli oman aikansa terroriteoissa ammuttu keväällä 1918 hämäläisessä metsässä, kuoli 71-vuotiaana sydänkohtaukseen omaan puuliiteriinsä. Myös silloin aika pysähtyi ja taivas pimeni 11-vuotiaan mielessä. Muistan, kuinka tieto tuli naapuriin, jossa olimme kylässä ja äiti oli varma, että näki linnun lentävän naapurin olohuoneen ikkunan editse. Toimeliaasta ja pärjäävästä Lempi-mummusta jäi muistoksi loppumaton määrä räsymattoja ja lapsenlapselle kapioiksi virkattu parivuoteen peitto. Se peitto on uskomattoman sitkeästi kestänyt koiran kynnetkin.

Fanni-isoäiti

Fanni kirjoittaa kesähuvilalta

Elokuun 30. pvä: Fanni-isoäidin syntymäpäivä 

Fanni-isoäidin syntymäpäivänä ajattelen omenoita, syksyä ja lukuvuottaan aloittelevaa koulua. Isoäidin kuolemasta on neljännesvuosisata, mutta sieltä jostain kaukaa hiipii nenääni omenoiden tuoksu.  Muistan isoäidin hyvin vanhana ja hyvin sairaana, omaan huoneeseensa sulkeutuneena. Läheisin kontakti isoäitiin syntyi, kun haastattelin häntä koulun äidinkielen kirjallista työtä varten. Ihan hyvä, että tuli tällainen toimeksianto, joka antoi syyn vanhuksen ja lapsenlapsen kohtaamiseen. Samalla tuli kirjattua ylös pieni pala Fannin tarinaa, mistä dokumentoinnista on ollut iloa paljon myöhemminkin.

Tiedän isoäidin elämän perusfaktat: milloin syntyi (1888), mitä teki työkseen (vankilan opettaja), maailmankatsomus (kristillinen), perhe (neljä poikaa), asuinpaikat (viimeisin ja pitkäikäisin: Hämeenlinna). Mitä isoäidin pään sisällä liikkui, siitä en tiedä.

Kun itse on kypsässä keski-iässä ajattelee isoäidistäänkin erilaisia ajatuksia kuin nuorempana. Että kuinka  Fanni-parka selvisi jäädessään nelikymppisenä leskeksi tai miltä se äidistä tuntui, kun oma teini-ikäinen vartioi miinalataamoa sota-aikana. Mutta kun en tiedä. Olen aika kateellinen kaikille niille vapautuneille vangeille, joiden kanssa isoäiti oli kirjeenvaihdossa. He saivat omistaa Fannin huolella punnittuja ajatuksia ja ihan mustaa valkoisella. Kälyni sai Fannilta esikoistaan odottaessaan luumupaketin ja uskonnollissävytteisen kirjeen. Minä sain poimia isoäidin omenoita kyllikseni, mutta elämänohjeita tai muisteluksia elämän varrelta ei kertynyt.

Tällaisessa tyydyttymättömän uteliaisuuden tilassa voin kääntyä yhtä lailla oman mielikuvitukseni kuin vaikkapa ikiaikaisen kelttiläisen viisauden puoleen. Druidien puuhoroskooppi paljastaa, että Fanni on mänty, jolla on ”hyvin läpitunkeva äly, ja jonka ajatukset ovat järjestelmällisiä. Hän tuntee oman arvonsa, eikä hänessä ole mitään nöyrää”.  Ei ihmekään, että joskus saattoi tulla törmäys äitini kanssa, jonka luonteenpiirteitä pähkinäpensaana taas olivat ”intuitio ja mielikuvitus”. (Heinonen-Rivasto, Reija-Tuulia: Druidien puuhoroskooppi. Atena 1998). Niin tai näin, ilo on lapsenlapsella suuri, kun pikkuserkun arkistoista pullahtaa esiin Fannin kirje kesähuvilalta ystävälle kaupunkiin. Pienen pieni häivähdys isoäidin arjesta ja aito käsialanäyte.

Nokimäki 27.7.-32
Suoma!
Äsken tulin, nyt jo kirjotan. Näet! Asjat kun vaatii!
Kani-ressu jäi kellarin eteiseen. Kaiken muun sainkin kunnialla selväksi. Harmittaa hiukan. Täytynet sen nyt haudata – syvälle kompostiin – ase Kanilan edessä tynnörin luona. Sääli pikku turkkia! ja Ripperessua joka jäi hyvää vaille! Säilyisiköhän se lauvantaihin kellarissa, kun olisit saanut turkin pois ja sisäosat, mutta ethän pysty sellaiseen, kun et liene lintujen paistajakaan.
Täällä ovat kenkämustetta vailla – mustaa ja ruskeata. Laatikossa lienee. Toisitko! Ja Selma pyytää vintiltä – nuoralla vasemmalla puolella – mummon puseroa – pitsiä kauluksessa – minä en muista, mutta vilkasehan ohimennessäsi.

Hääpäivä – Fanni ja Väinö

Fanni ja Väinö 1919

Suvun vuosi, elokuu 2. pvä. Vanhempieni ja isovanhempieni hääpäivät ovat peräkkäisinä päivinä elokuun alussa. Vuosia vaan on välissä 29.

Tein listaa edellisessä hääpäivä-postauksessa asioista, joista jokaisen olisi hyvä lähisukunsa häistä tietää.

Isovanhempieni kohdalla tulos on harmittavan vajavainen. Olkoon tämä varoittavana esimerkkinä siitä, miten tärkeiden yksityiskohtien kanssa käy, kun ei haastattele sukujaan ajoissa (toisten isovanhempien osalta tulos on kyllä tätäkin laihempi, valitettavasti)!

• Hääpäivä: 2.8.1919. Sää: Hmm…ulkona otetusta ryhmäkuvasta päätellen poutapäivä?
• Vihkipaikka: Fannin työpaikka, Karhiniemen koulu Huittisilla (retki tänne tehty, mitkä maisemat!)
• Morsiamen ja sulhasen asu: Kuten kuvasta näkyy, taustoista ei tietoa. Morsiuspuku periytyi miniälle eli äidilleni.
• Hääkimpun kukat: Apua, mitähän kuva kertoo?
• Mistä sormukset hankittiin? En tiedä. Olisi hauska tietää kuka ne mahtoi periä.
• Kuka vihki? Hämärä mielikuva, mutta en saa päähäni. Tämä kyllä selviäisi arkistoista.
• Soitettiinko vihkitilaisuudessa häämarssia? Mikä se oli? Vähän epäilen, mutta faktatietoa ei ole.
• Pidettiinkö juhlia? Mitä tarjottiin, oliko ohjelmaa? Juhlat oli.
• Keitä juhliin osallistui? Yleiset tunnelmat juhlaväen keskuudessa? Vieraina olivat koulun johtokunta ja yläluokkien oppilaat, sukulaisia. Johtokunnan puheenjohtajaa ehkä harmitti, kun opettajatar lähti kotirouvaksi. Tai sitten ei. Taas kuitenkin sai/piti rekrytoida.
• Mitä pari sai häälahjaksi? Onko lahjoja vielä tallella? En tiedä. Mielelläni kyllä omistaisin yhden kauniin kahvikupin isoäidin hääserviisistä.
• Onko parista hääkuvaa? On, mutta kihlakuva on se, joka on otettu oikein valokuvaamossa.

Opettajatar Fanni 31 v. lähti Huittisista vuolaan Kokemäenjoen rannalta Tampereen talouskoulun kautta uuteen kotiin Hämeenlinnaan. Eipä tiennyt, että kohta kymmenettä hääpäivää vietettyään olisi jo leski.

Mutta jos peruutetaankin vielä häistä kymmenen vuotta taaksepäin. Fanni ja Väinö ovat retkellä Aulangon näkötornilla, näin olemme kuvaa tutkiessa päätelleet. Puvut ovat viimeisen päälle ja hymy herkässä. Fanni on kohta lähdössä Jyväskylään seminaariin. Kaksikymppiset isovanhempani. Sata ja kaksi vuotta sitten.

Fanni ja Väinö Aulangolla 1909