Vilin lähdettyä etsimään juuriaan jatkoimme matkaa Terho Tontun kanssa kahdestaan. Olimme päässeet raideliikenteen makuun ja otimme mieluusti vastaan rautatieaseman kivimiesten kutsun. Matkustimme junalla Hämeenlinnaan.
Idea oli minun. Halusin näyttää Terho Tontulle nuoruuteni koulukaupungin. Ja olihan reittikin ainutlaatuinen. Nyt kiidettiin pitkin Suomen ensimmäistä junareittiä Helsinki – Hämeenlinna. Junaliikennettä jo vuodesta 1862!
Pääsimme perille reilussa tunnissa. Kävelimme asemalta keskustaan päin ja ylitimme Vanajaveden sillan. Kerroin Terholle city-karhusta, joka oli talviyönä pelästyttänyt postinkantajan ja jolkotteli sitten pitkin katuja poliisit perässään. Ylitti Vanajaveden ja katosi kaupungin toisella laidalla metsiin. Tonttu puisteli päätään.
Nousimme mäkeä ylös ja tulimme Palanderin talolle. Kopistelimme lumet jaloistamme ja astuimme sisään.
Talvi-illan hieman kelmeässä valaistuksessa tunsin oloni talossa epätodelliseksi. Terho Tonttu oli puolestaan tässä yli sadan vuoden takaisessa porvariskodissa aivan kuin kotonaan.
Keittiössä se tarkasti ensin ruokakomerosta, missä vaiheessa jouluvalmistelut huushollissa olivat. Valmiita leipiä ja pullapitkoja lepäsi hyllyillä puhtaisiin pyyhkeisiin käärittynä ja tonttu vaikutti tyytyväiseltä.
Kuparipannuja Terho silmäsi ankarin ilmein, mutta vaikutti sitten hyväksyvän kiillotustyön laadun. Lastenhuoneessa tonttu hyppäsi tuolille ja ilahtui kovasti, kun näki pöydällä hyvässä vauhdissa olevat joulukoristeaskartelut.
Itse en tahtonut saada silmiäni irti korkeissa huoneissa (3,75 m) roikkuvista kattokruunuista. Enkä kuviotapeteista, aistikkaista verhoista tai herrainhuoneen jugendsohvasta, joka oli yhdistetty istuin ja kirjahylly ja jonka selkänojassa oravat leikkivät.
Salissa Terho Tonttu tarkasti pöydältä makeisastian ja hymyili leveästi nähdessään Kiss-kiss –karamellit. Hämmästyksekseni huomasin, että karamellien vieressä oli lappunen, missä luki:
Joulutervehdys Terholle! Toivoo Pirkko-tonttu.
Terho otti karamellin ja istahti haaveellisin ilmein joulukuusen juurelle. Tonttu söi karamellinsa ja alkoi laulaa hiljaa jotain haikeaa minulle tuntematonta tonttusävelmää. Tontun laulaessa kuuseen puhkesi ruusu, toinen, kolmas. Pian koko joulukuusi kukki erivärisin tuoksuvin ruusuin.
Olin sanaton.
Terho lopetti laulun yhtä äkkiä kuin oli sen aloittanutkin, nousi ylös ja napsautti sormiaan. Kukat muuttuivat paperiruusuiksi, jotka olivat melkein yhtä ihania kuin oikeatkin, vain tuoksu puuttui.
Tämän joulukuusimetamorfoosin jälkeen poistuimme museosta vähin äänin.
Kadulla Terho Tonttu ilmoitti erkaantuvansa seurastani hetkeksi.
– Käyn linnassa, se sanoi ja nyökkäsi kohti Hämeen linnaa, joka kohosi vallihaudan takana parin sadan metrin päässä.
– Mitä siellä? kysyin.
–Tapaan Turun linnan tonttu-ukon veljenpojan, Terho sanoi.
– Älä viitsi, minä puuskahdin.
– Etkö usko? Terho hämmästyi. – No, ei se mitään. En viivy kauan. Tavataan Sibeliuksilla, tonttu sanoi ja lähti kulkemaan pitkin mukalakivikatua linnaa kohti.
Terho Tonttu oli Palanderin talossa kuin kotonaan.
Museossa käynnin jälkeen tiemme erkanivat hetkeksi.
Café Suku 