Tärkeitä paikkoja – puutarhassa

Jotain mukavaa on siinä ajatuksessa, että jossain on puu, joka on nähnyt minut jo pienenä lapsena. Mummolan pihassa, koulun portilla, oman kotikerrostalon nurkalla.

Tai että jossakin on vielä piha ja puutarha, jossa olen leikkinyt. Paikka, jossa kasvavat vielä samat perennat ja pensaat, villeinä tai moneen kertaan uudistettuina ja jaettuina, pohjimmiltaan kuitenkin samoina. Eikä hassumpaa ole sekään, kun pieni syreenintaimi, ukonhattu tai särkynyt sydän lähtee maailmalle ja juurtuu kukkapenkkiin uusissa maisemissa, uusien sukupolvien iloksi.

Tällaisia ajatuksia heräsi Tuusulan Halosenniemessä Maijan puutarhassa kierrellessä. Taidemaalari Pekka Halosen perheessä puutarhalla oli suuri merkitys omavaraistalouden ylläpitäjänä sekä kauneuden tuojana. Pekka maalasi uhkeita tomaatteja ja muitakin puutarhakuvia, kuten kirkkaan punaiset lastenrattaat puun varjossa.

Nyt entisöidyssä puutarhassa kasvavat niin kaalit kuin raparperit, omenapuut, ruusut ja villit lupiinit. Kävijän kulku käy pitkin Pekan punatiilistä latomaa polkua.

Osana Halosenniemen kesänäyttelyä ”Puutarhajuhlat” perennojen ja pensaiden keskellä tunkiota tonkivat myös tuusulalaisen Silja Purasen possut.

Olen itse ihan liian kärsimätön puutarhanhoitajaksi, mutta täysin itsekkäästi nautin muiden ahkerien kädenjäljestä. Yksi näistä ahkerista on lapsuudenkotinsa pihalla tuoksuvien sireenien ja omenapuiden alla teetä nautiskeleva Ulla, joka muistaa, ettei porkkanapenkin kylväminen ja kitkentä ollut lapsena yhtään kivaa. Vaan perspektiivi sitten saattaa muuttua.

Ulla kertoo:

”Nyt asuessani eläkeläisenä taas samassa talossa ja hoitaessani samaa puutarhaa ihmettelen, miten hauskaa toukokuinen puutarhatyö onkaan. Vihannespuutarha on vain murto-osa lapsuuteni aikaisesta, mutta samoja lajeja siellä on kuin äidillä.

Äidin purjot olivat paksuja ja tanakoita kuin nuoret hongat, minun vähän hoikempia. Perunavakojakin on vielä neljä varhaista siikliä varten. Omenapuut, karviaispensaat ja vattumaa ovat samat.

Puutarha ja koko pihamaa ovat kuin muistolehto, jossa kuljen yhdessä vanhempieni kanssa muistellen hauskoja ja harmittaviakin sattumuksia kaiholla ja kiitollisena.”

Halosenniemi, Puutarhajuhlat 29.9.2013 asti. 

Kesäkukkia

Lintumuistojen jälkeen voikin laskeutua maan kamaralle ja nauttia muhevasta mullasta nousevista kesän moninaisista kasveista. Kukat jos mitkä ovat ilon tuojia sukupolvesta toiseen. Mutta mistä kukin pitää aivan erityisesti, sitä voisi kysyä suvun naisilta. Mitä muistuu mieleen?

Maatalon emäntä, isomummu Annikki ihaili pihakukkiakin enemmän luonnonkukkia. Kesäaikaan lauantaisiivouksen jälkeen vaaseihin poimittiin silmäniloa pellonpientareilta ja tienvarsilta. Väinö-isopappa toi vaimolleen aina kalareissultaan myös kukkakimpun. Väinön viimeiset kukkatuliaiset olivat metsätähtiä.

Heli-mummukin pitää luonnonkukista ja lempikukkakimppu syntyy näin: päivänkakkaroita, ruiskukkia, kissan- ja harakankelloja, puna-apiloita.

Kyllikki-mummu vei lapsensa poimimaan vuokkoja ja kieloja. Metsäpolun varrella oli paikka, jossa kasvoi harvinainen huumaavasti tuoksuva lehdokki. Sitä mentiin varta vasten katsomaan. Vielä vanhoilla päivillään Kyllikki raportoi lapsenlapsilleen puhelimitse kevään valkovuokkotilanteesta Tuuloksenmäellä.

Ja sitten voi leikkiä mielessään: jos suvun naiset olisivat kukkia, mikä kukka kukin on?

Fanni-isoäiti olisi tietysti ukonhattu. Lempi-mummu syysleimu eli floksi. Kyllikki olisi jasmiini, Annikki omenankukka. Maija joriini ja Heli sireeni.

Entäpä oma lempikukka vielä. Se on pioni. Pioneilla ja minulla on ollut muutama tärkeä kohtaaminen tässä elämän varrella.

Kukkamuistojen kera, hyvää juhannusta!

Puutarhaunelmia Carl Larssonin kanssa

Pistäydyin viikonloppuna Ateneumissa kahvilla ja kirjakaupassa. Juuri päättyneen Carl Larsson – näyttelyn julkaisu oli jo alennusmyynnissä ja upea katalogi oli ihan pakko ostaa.

Asiat johtavat toiseen ja tässä kävi nyt näin.

Tutustuin näyttelyyn kevättalvella ja jotenkin juuri sinä väsyneenä keskiviikko-iltana Larsson-idylli ei oikein kolahtanut. Monta tuttua kuvaa, oheisnäyttelyt nykyperheistä ja lapsillekin hieno leikkitila. Näyttelytekstit kysyivät oivaltavasti kävijältä, mitä meillä on yhteistä Carl Larssonin taiteen kanssa. Ja vastasivat: paljonkin, on perhe, sisustaminen, kauneuden kaipuu, kokonainen lifestyle. Kaikille tuttu näyttelyn sponsori IKEAkin kantaa ja hyödyntää taiteilijan kotikeskeistä perintöä.

Mutta tällä näyttelykäynnillä Larssonin hyväntuulinen perhe-elämä, valoisat huoneet ja somat sisustukset katosivat Ateneumin suuriin saleihin enkä saanut niistä mitään otetta.

Päällimmäiseksi jäi harmitus. Mikä tässä nyt oikein mättää, miksi juuri minä en osaa nauttia näistä supersuorituista Larssonin teoksista.

Kunnes.

Tässä kuvaus siitä kuinka joskus sattumanvaraisetkin asiat johtavat elämää rikastuttaviin oivalluksiin, esimerkiksi puutarhoista.

Vaihe 1: Näyttelyn oheisohjelmassa oli hyötykasviyhdistyksen puheenjohtajan ja museopedagogi Satu Itkosen keskustelu kukista ja kasveista Larssonin taiteessa. En päässyt tänne, mutta näkökulma oli kiinnostava ja jäi mieleen.

Vaihe 2: Ateneumiin kahvittelemaan tulin opettajien täydennyskoulutuskurssilta, jossa olin juuri saanut kuulla kurssitoverini Sarin esityksen puutarhasuunnittelun pedagogiasta. Ihanat puutarhakuvat tuoreessa muistissa selailin sitten Ateneumissa Larsson – julkaisua ja yhtäkkiä teokset alkoivat puhua ihan uutta kieltä. Pikkuisen ahdistavakin somuus ja tavoittamattomalta tuntuva kodin onni ei ollutkaan enää se pääasia. Hyvänen aika, miten en koskaan ennen ollut huomannut sitä kukkien ja kasvien määrää Larssonin kuvissa!

Vaihe 3: Nyt se aukeni – uusi näkökulma. Ollaan sisällä tai ulkona, kukat ovat Larssonin kuvissa mukana. Esbjörn istuu lukunurkkauksessaan ja punainen hyasintti tuoksuu pöydällä. Sisko rustaa kirjettä, pelargoniat rönsyilevät kukkaikkunalla. Lisbeth lukee kirjaa, jonka ylle joulukaktuksen kukat kaartuvat. Taiteilijan isä keinuttelee kiikkutuolissa, vierellään sanomalehti, silmälasit ja ruusunoksa maljakossa. Sisäkuvissa kukat ovat kuin oleellinen osa sisustusta, ulkokuvissa ne rehevinä nousevat muun kasvillisuuden keskeltä. Tiikerililjat lammen rannalla, keltaiset kurjenmiekat kaartumassa sinisen piha-aidan ylle, auringonkukat punaista seinää vasten, pionit Lisbethiä ympäröimässä. [En ole haka kasvilajien tunnistamisessa, tulkintavirheet ovat todennäköisiä. Opastuskierros kukkateemalla olisi tehnyt kyllä hyvää.]

Kukat yhdistävät Larssonin perheen, mummuni puutarhan ja minun arkeni. Ehdottomasti. Meillä on tämä asia, jonka voimme jakaa. Vaikka oma sisustamisen taitoni ei riitä Larsson-idylliin, kukkakimppu keittiön pöydällä on jo mahdollista. Ja kun seuraan kevään etenemistä pienessä kotipihassamme, voin samalla selailla näyttelykatalogia, saada inspiraatiota kuvien runsaudesta, rehevyydestä ja runollisista yksityiskohdista. Kohta kukkivat minunkin kurjenmiekkani ja ukonhattuni.

Kukkivatko keisarinkruunut Larssonien puutarhassa?

Kirjavinkki:
Carl Larsson – näyttelyjulkaisu. Ateneumin taidemuseo, Turun taidemuseo, 2011.
Satu Itkonen: Taidekuvan äärellä. Katso – koe – jaa. Kansanvalistusseura 2011.

Raakel Kuukka 2 – inspiroidu kuvaamaan omat muistosi

Valokuvaaja Raakel Kuukan tapa kuvata omaa perhettä ja perhemuistoja antaa paljon ideoita myös omaan työskentelyyn. Digikamera käteen ja kuvaamaan: esineitä, paikkoja ja tärkeitä ihmisiä. Kuvat voi sitten koostaa esimerkiksi kuvakirjaksi. Ja vaikka muistot ovat täynnä kyyneliäkin nostattavaa tunnetta, ei leikkiä ja huumoria tarvitse unohtaa.

Nyt mennään osittain pikkuisen kieli poskella, mutta rakkaudella.

Äidin muisto: Poissaoleva äiti tulee näin joulun läheisyydessä mieleen tästä lapsuuden tonttuliinasta. Äiti oli ehdottomasti jouluihminen.

Kadotettu maisema: Retki vanhempien nuoruuden maisemiin ei johda rajan yli Karjalaan, mutta Itä-Suomeen kuitenkin. Täällä suurella järvenselällä soutaessaan nuoripari joutui kovaan myrskyyn. Kävimme tutustumassa paikkaan.

Lapsuuden puutarha: Mummun puutarha on muistoissani aina valoisa ja rehevä, se kun liittyy kesään. Lapsuudenkodin puutarhasta voisi hyvin tehdä Kuukan Yön puutarha – tyylisen kuvasarjan. Pimeän yön varjoista vilahtaisi kypsyneen sadon lisäksi myös eläimiä.

Äitiys: Raakel Kuukan ja oma tyttäreni ovat syntyneet samana vuonna. Raskauttani en ole Kuukan tapaan kuitenkaan dokumentoinut. Nyt on myöhäistä.

Muistoesine: Kuukka on kuvannut isänsä sota-ajan puhdetöitä, kuin muinaismuistoja. Minä voisin sommitella installaation isän jo ennen syntymääni tekemän ja hänelle tärkeän Egyptin matkan tuomisista: puisista kameleista. Laittaisin jokaisen omaan lasipurkkiinsa, jolloin yksittäisen esineen ainutkertaisuus korostuisi.

Hattusarja: Rakel Kuukan hattusarjoissa on omakuvia erilaisissa päähineissä. Itse kapuaisin ehkä mummolan vintille, jossa edelleen roikkuu vaatteita, joita ei ole raatsittu heittää pois. Pukisin päälleni vaarin tummanharmaan pikkutakin, mummun pikkukukallisen puuvillamekon, isän norjalaisen villapaidan, äidin mustan rippipuvun. Ainakin yrittäisin kiskoa jalkaani 1970-luvun trumpettilahkeiset farmarini.
Nyt itse asiassa ymmärrän, että tämä kuvasarja on pakko tehdä. Ennen kuin koittaa aika viedä uskolliset vaatteet kirpputorille tai – miten kamalalta tuntuu se ilmaistakaan – roskiin. Ehkä leikkelen vielä joka vaatteesta tilkun muistoksi. Mutta se onkin sitten ihan oma juttu.

Muistot ja monikulttuurisuus kohtaavat Raakel Kuukan valokuvissa

Rakel Kuukka: Rebekka ja kansallispuku

Raakel Kuukan (s. 1955) valokuvissa Karjala kohtaa Afrikan, peitot ja pitsiliinat viestivät mykkinä, mutta äänekkäinä ja nainen valkoisella sohvalla kasvattaa vatsassaan uutta elämää. Retrospektiivisen näyttelyn sisältö kumpuaa perheen historiasta, omaelämäkerrallisista tapahtumista, erityisesti naisten sukupolviketjusta.  Kuva-aiheiden vastakohdat tuovat näyttelyyn kysymyksiä herättävää jännitettä.  Äidin kuolema ja oma äitiys. Vanhempien evakkous ja juuret Karjalassa, Rebekka-tyttären isän kotimaa Ghana. Muistot avautuvat nykypäivään ja koti-Suomi monikulttuurisuuteen. Kansallispukuinen Rebekka haastaa katsojan: mistä ja miten identiteetti muodostuu?

Olin 1990-luvun lopussa Karjala-talolla järjestetyssä tilaisuudessa, missä Rakel Kuukka esitteli kuvia vanhempiensa kotialbumista. Nuoruuden kuvat kodista ja perheestä Karjalassa herättivät kuulijoissa varmasti omia muistoja ja silmäkulmia pyyhittiin diaesityksen hämärissä.

Näyttelyn kuvat viestivät poissaolosta, hämmennyksestä menetetyn äärellä, etäisyydestä. Niissä ei ole mitään pikkusievää eikä nostalgisoivaa. Äidin kuoleman jälkeen valo tanssii peiton pinnalla, mutta äitiä ei enää ole. Kuvausretkille Karjalaan lähteneet sisarukset seisovat muistojen kotikonnuilla, mutta itselleen vieraassa maisemassa. Lämpöä ja läsnäoloa on kuvissa, joissa parivuotias Rebekka ottaa tuntumaa isänsä kotimaahan.

Videoteokset tuovat liikettä vastapainoksi monille asetelmallisille kuville. Irja-täti kertoo sota-ajasta eloisasti, Karjalan maisemat pompahtelevat sateen keskellä auton ikkunan takaa. Rebekka pyörähtelee päiväkodin juhlissa ja valkovuokkometsässä.

Näyttelyn hurjin työ on videosta ja valokuvista koostuva Yön puutarha, jossa Kuukka kuvaa lapsuutensa kotitaloa ja puutarhaa. Aavemainen valaistu talo odottaa pimeässä ikkunat avoimena. Mustassa yössä omenapuut notkuvat hedelmistä ja kultapallot loistavat rehevinä. Kukat ja puutarhan sato ovat kypsyneet täyteen kukoistukseensa,  ja samalla talo on tyhjä.  Näinkö pelottavaa on irtaantua lapsuutensa maisemasta?

Rakel Kuukka: retrospektiivi 15.1.2012 asti, Suomen valokuvataiteen museo.

Mainio kännykkä-Guide löytyy täältä. Soita ja kuule taiteilijan omin sanoin kertovan teoksistaan.

Puutarhakuvia

Taneli Eskolan kokoama huikean kaunis näyttely Puutarhakuvia Sinebrychoffin taidemuseossa sai ajattelemaan suvun puutarhoja. Eskolan omia valokuvia ja uutta ja vanhaa maalaustaidetta yhdistelevä teemallinen ripustus avasi huone toisensa jälkeen uusia näkökulmia puutarhanhoitoon, joka todellakin on paljon muutakin kuin erilaisia kasveja: vaihtuvia vuodenaikoja, puutarhasuunnittelun historiaa, kansainvälisyyttä, flow-tilaan johdattavaa työskentelyä ja hiljentymistä.

Entä puutarha viljelijänsä persoonan ilmentymänä? Tätä olen itse pohtinut ajatellessani suvun isoäitien puutarhoja.  Lempillä oli vaatimattoman kansannaisen loistokas perennapuutarha (juuri nyt olisi syysleimujen aika). Fannilla kaupunkilaisen perheen hyötykasvitarha: omakotitalon tontti 1930- ja 40-luvuilla viimeistä senttiä myöten viljeltynä. Annikilla syreeniaita ja monta lajia ruusuja maalaistalon pihamaalla. Näitä ”puutarhakuvia” olen koonnut leikekirjaan ja löytänytkin monenmoista:  ruusulajikkeita, kesä- ja talviomenoita, kavalia myyriä, tuhoisia pakkastalvia, pistokkaina sukupolvelta toiselle siirtyviä sireenipensaita.

Näyttelyteksteissä siteerattu ruotsalainen Lotte Möller oli hauska tuttavuus. Oli pakko etsiä kirjastosta Möllerin kirja Ajatuksia puutarhasta (Basam Books 2008). Se tarjoaa nasevasti kirjoitettuja ja kiehtovia näkökulmia puutarhanhoidon maailmoihin kuten lumikelloihin (snowdrop), puutarhatonttujen historiaan tai hakettimiin.

Jos et ehdi pian päättyvään näyttelyyn, niin pidä silmät auki postikorttimyymälöissä. Taneli Eskolan Garden Collection -kortit ovat herkkiä ja tyylikkäitä. Saatan vielä skräpätä leikekirjaan.

Puutarhakuvia, 18.9. asti, Sinebrychoffin taidemuseo.