Tänään on kulunut 20 vuotta Srebrenican kansanmurhasta. 100 000 kuolonuhria ja yli miljoona pakolaista vaatinut Bosnian sota oli alkanut 1992. 11. heinäkuuta 1995 serbit valtasivat Srebrenican kaupungin ja tappoivat seuraavina päivinä yli 8000 islaminuskoista bosniakkimiestä. 25 000 naista, lasta ja vanhusta ajettiin pois kaupungista.
Kansanmurhan uhreja haudataan edelleen Srebrenica-Potocarin hautausmaalle. Tänään lasketaan hautaan 136 vainajan jäännökset, jotka on tunnistettu kuluneen vuoden aikana: eloonjääneiden isiä, veljiä, setiä, serkkuja, isoisiä.
Pian tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodan kauhuista. Tapahtumat ovat yhtä aikaa kaukana ja lähellä. Sata vuotta on vain muutama sukupolvi ja meistä moni on tuntenut sukulaisen, joka on itse elänyt läpi tämän ajan. 15-vuotias Lempi-mummuni menetti sodassa isänsä, veljensä ja siskonsa. Samalla minä menetin isotätini ja isosetäni. Itsekin isotädin asemaan päässeenä olen vasta ymmärtänyt, miten lähellä olevasta historiasta on loppujen lopuksi kysymys.
18-vuotiaan Elinin kohtalo kirpaisee itseäni eniten. Elinin kanssa ollaan Hämeessä Hauholla, toukokuisessa metsässä. On valkovuokot, vahvasti tuoksuvat tuomenkukat ja kirpeät ketunleivät. Rentukan keltainen pilke ja puiden viherrys. Kesä vasta edessä, se jota ei Elinille suoda.
Lempi-mummu ei juuri sota-asioista puhunut. Elinistä ei ole edes valokuvaa. Mutta hänestä on merkintä sotasurma-arkistossa. Arkisto kertoo sen, mistä perheen on vaikea puhua. Arkisto löytyy netistä ja isotäti kätevästi hakusanalla, klik. Elin Wilhelmina, palvelijatar. Teloitettu toukokuussa 1918. Klik.
Perheen tarina kertoo – sellaisena kuin sen muistan – että Elin menee tapaamaan isäänsä, vangittua punakaartin päällikköä kirkonkylään. Äiti Wihelmina, sisarukset Lempi 15 vuotta, Kalle 10 vuotta ja seitsemänvuotias Elma odottavat Elinin lapsuudenkodissa. Epätietoisina ja varmasti peloissaan. Tilanne on sekava.
Arkisto kertoo, että isä ja Elin vangitaan samana päivänä toukokuun alussa. Että tytärkin on punakaartilainen. Onko se totta vai kirjautuiko papereihin vangitsijan itse keksimä syy? Totta kuitenkin on, että punapäällikkö-isä ammutaan viiden päivän kuluttua. Elin teloitetaan 20 päivän vankeuden jälkeen. Perheen tarina – siinä vaiheessa kun olen jo aikuinen – kertoo, että Elin ammuttiin keväiseen metsään siksi, että hän ei suostunut makaamaan teloittajansa kanssa. Tästä ei arkisto kerro mitään, vaikka kuinka klikkaisi. Klik-klik.
Ja tarina elää ja täydentyy edelleen. Paria vuotta ennen kuolemaansa isäni kertoo, että Elin itse asiassa raiskattiin kuolemansa jälkeen. Tämä asia on isälle vaikea kertoa ja hän puhuu lyhyesti, ponnistellen. Mutta perimätiedon välittäminen tuntuu hänelle olevan tärkeää. Isä kertoo hiljan poismenneen vaimonsa suvun tarinaa. En osaa järkytykseltäni esittää mitään lisäkysymyksiä.
Mitä minun mummuni ajatteli isosiskonsa kohtalosta? Mitä hän ajatteli, kun oma tytär oli kahdeksantoistavuotias ja koitti kevät? Kun valkovuokot levittäytyivät talon taakse mäelle ja kullerot vilkuttivat ojanpenkalta? En tiedä, enkä osaa yhdistää kuolemaa mummuun mitenkään. Hänhän on tekevä, toimelias, lämmin maalaisnainen. Jalat maassa ja elämää täynnä. Sisko siellä jossain muistin sopukoissa?
Elin on ruma kuolema heleän kevään keskellä. Menetetty isotäti. Ehkä Elinin kuva voisi vielä asiaa tutkimalla täydentyä? Surullista ja kammottavaa on se, kuinka samat kohtalot toistuvat. Bosnian sodan raiskatut naiset 20 vuotta sitten, vallatun Berliinin naiset 1945, Boko Haram -terroristien sieppaamat nigerialaiset koulutytöt vuosi sitten. Ja monet muut sotien jalkoihin jääneet.
Et ole yksin, Elin. Valitettavasti. Ja siksi on tärkeää muistaa.
Helsingin Sanomat 10.5.2015: Väkivallan ja kärsimyksen symboli
Café Suku 