Isän muisto

Isä kuoli maaliskuussa. Ahveniston mäntyharjuilla Hämeenlinnan sairaalassa. Revontulet olivat sinä päivänä koko maassa näyttävät. En itse huomannut. Luin lehdestä seuraavana päivänä.

Isä syntyi huhtikuussa. Meren äärellä Helsingissä Huvilakadulla, Mehiläisen sairaalassa. Juna kuljetti isän Fanni-äidin kevään halki Hämeenlinnasta Helsinkiin synnyttämään. Vielä uuden rautatieaseman jyhkeät kivimiespatsaat ottivat äidin vastaan nuorin silmin.

Loppu ja alku, välissä piirua vaille 90 vuotta.

Syntymäpäiväjuhlista tuli hautajaiset. Ne olivat kyllä kauniit. Isän toiveet toteutuivat, ja kappelissa soi rakas viulu: Bachia ja virsi 249. Kari-pappi vertasi arkun äärellä tuoksuvia kukkia suruumme: jokaisella omanlainen, yksilöllinen.

Veimme surun kukkamme haudalle. Seuraavana päivänä valkoiset ja punaiset ruusut olivat poissa, samoin liljat. Irikset vielä jäljellä. Meille omaisille oli kyllä kerrottu tuoreita kukkia hautausmaalla maistelevista peuroista. Ettemme järkyttyisi.

Olen varma, että isää kukkaisnäytelmä olisi ilahduttanut. Ruususuu-peurat kevätyössä. Kotona Hattulan Koskellakin peurat olivat läsnä. Niiden kulkureittiä tien yli piti autolla ajaessa hieman tarkkailla. Joskus tulivat pihaankin, söivät puun alle pudonneita omenia. Äiti yritti syöttää kädestä, mutta niin lähelle ei eläin uskaltanut.

Yhdeksäänkymmeneen vuoteen mahtuu niin monenlaista. Isän viimeisinä vuosina tuli onneksi aika paljon kuultua. Isä kertoi mielellään, kun muisti kysyä. Muuten ei puhunut.

Kuulin isän lapsuuden kesistä ja huvilaelämästä. Siitä kuinka Setonin Kaksi partiopoikaa – kirja viritti veljekset tiipiin rakennukseen ja intiaanileikkeihin. Kuinka kymmenvuotias nouti veneellä mustan kesälampaan ja miten lammas oli pojille hyvin rakas.

Opin, että isän lapsuudessa Hämeenlinnan Sibeliuksen puisto oli Tähtipuisto ja että Kaivokatu (täällä sijaitsi lastenseimi, jota isä kävi noin viisivuotiaana) oli kauan sitten ollut nimeltään Itäinen Esplanadikatu. Että isän eläkeiän koti oli juuri sen kulkutautisairaalan kulmilla, minne tulirokko vei nelivuotiaan moneksi viikoksi. Ja että vaikka naapurin koira puree ja huuli pitää tikata, niin eläinrakkaus säilyy.

Sota-ajan poikkeusoloja tuli käytyä läpi. Teini-ikäisen äitinä tuntui rankalta kuulla, miten viisitoistavuotias vartioi miinalataamoa ja jahtasi koirapartiossa desanttia pitkin metsiä. Rintamakokemukset olivat sitten vielä ihan oma lukunsa. Ne ovat isän muistojen pimeää puolta, eikä niiden raakuus muisteluhetkien myötä minulle kuulijana yhtään hellittänyt.

Aikuisena musiikki oli isälle se kaikkein rakkain harrastus. Mielihyvän tuoja, jonkinlainen oma tila ja tasapainoa tuova meditaatio. Isä soitti viulua ja mandoliinia, pianoa ja harmoonia. Veti opettajana kansakoulun omaa orkesteria.

Isällä oli menokenkä ja uteliaisuutta. Äidin ja veljeni kanssa isä retkeili Kiteeltä hankitulla soutuveneellä vetten halki monta pitkää reissua, kuten Hämeenlinnasta Tampereen kautta Virroille. 1950-luvulla isä matkusti Lähi-Itään, näki pyramidit ja ratsasti kamelilla. Kohtasi paluumatkalla Jugoslavian rajalla tullijonossa elämänsä ensimmäisen rättisitikan ja jonotti omaansa monta vuotta. Oli merkille uskollinen.

Omat lapsuuden muistot isästä ovat sarja kuvia ja tunnelmia. Isä pianon ääressä soittamassa omasta päästä loputonta improvisaatiota. Kulmista solmittu raidallinen nenäliina kesähattuna mökillä. Matkaharmoonin pakkaus sitikan takakonttiin soittokeikalle lähdettäessä. Iltatee Iittalan tsaikkalasista ja Rex-keksit. Haaparouskut ja sipuli kärisemässä pannulla.

Sitten ihan viimeisten vuosien roolien muutos. Aikuisen tyttären huoli isän pärjäämisestä sadan kilometrin päässä. Marttana ja Mariana olemista. Kaupungin vanhuspalveluviidakkoa. Lääkärissä käyntiä, diagnooseja ja reseptejä. Vaatehankintoja, pyykinpesua ja maitopurkkien päivämäärien tarkistelua. Huolta talven liukkaista ja huolta kesän helteistä.

Isän terävä muisti toi kohtaamisiin rinnalle toisen ulottuvuuden. Muistot pulppusivat kahdeksankymppisen päästä kirkkaina ja yksityiskohtaisina. Minulla kuulijana oli tapaamisten jälkeen olo kuin juuri elokuvista tullessa. Uusia maailmoja ja kuvia avautui näkyville: maisemia, henkilöitä, tunnelmia, aistikokemuksia, tapahtumia ja juonen käänteitä. Näistä kuvista olen suuresti kiitollinen.

Isän kuoleman aikoihin Helsingin Sanomissa oli juttu taidemuseo Didrichsenin paitakeräyksestä Kaarina Kaikkosen tulevaan näyttelyyn. Kaikkonenhan tunnetaan kierrätystekstiileistä tehdyistä installaatiosta, jotka ovat koskettaneet katsojia niin Suomessa kuin ulkomailla. Helsingin Tuomiokirkon portaat miesten pikkutakeilla peittänyt teos on ollut yksi vaikuttavimpia.

Käytetty vaate tulee konkreettisesti iholle. Se kantaa muistoja ja kokemuksia, kerrottuja ja kertomatta jätettyjä. Isän paita ja käyttäjänsä eletty elämä liittyvät toukokuulla näyttelyssä satojen ja tuhansien muistojen yhteiseen virtaan.

Tämä isän viimeisten vuosien lempivaate on ostettu Hämeenlinnan Valiomiehen kesäalennusmyynnistä, Sibeliuksen syntymäkotia vastapäätä. Omat lapseni muistavat ukin hyvin juuri tässä paidassa. Rento paita maanläheisin värein on kerännyt hiipumisen merkit ja leskimiehen yksinäisen arjen vaihtuvat tunnelmat.

En ole ihan varma, mitä isä itse olisi paidasta näyttelyssä tuuminut. Vaatimaton mies kun oli. Tuskin olisi pahastunutkaan, luultavasti olisi salaa ylpeä ja sitten samalla hieman huvittunut. Isä ei koskaan kavahtanut leikkisyyttä ja mieli oli luova.

Nyt paita tuo isän syntymäkaupunkiinsa Helsinkiin, Laajalahden rannalle, samojen vesien äärelle kuin osa jälkeläisistään kolmessa polvessa. Liehuu siellä muiden joukossa yhdeksänkymmenen vuoden ilot ja surut merituulen vietäviksi: lokkien ruuaksi, kalojen kaveriksi, tuntemattomien aavistettavaksi.

Kiitos isä!

Vedetään hihasta! – Kaarina Kaikkosen kierrätystekstiileistä syntyy jotain uutta

Miesten paidat leijuvat suuren hallin pitkillä naruilla. Miesten pikkutakit levittäytyvät lattialle ja siitä tekstiilien meri nousee aaltona seinälle ja kattoon asti. Toisaalla ötököiksi ja kuoriaisiksi muuntuneet naisten korkokengät ovat vallanneet seinän.  Ja nurkassa pikkuisen tytön mekko pyörii yksin.

”Olen yksinkertainen ihminen: töissäni ovat isä, äiti ja minä itse. Sitä tuijottelen ja sen kautta puhun ihmisenä olemisesta. Oman elämäni ja ymmärrykseni kautta yritän koskettaa toista ihmistä.” (Kaarina Kaikkonen Wäinö Aaltosen museon näyttelyesitteessä)

Muistan oman isän ruskean vakosamettipikkutakin. Se roikkui vaatekaapissa norjalaisvillatakin vieressä ja puki isää oikein hyvin. Antoi pikkuisen boheemin vaikutelman. Isoisän bonjour-pukuun pukeuduin, kun vietimme lukiossa vanhojen tanssipäivää. Isoisä oli lyhyt mies, puku istui yllättävän sopivasti.

Kaarina Kaikkosen oma isä kuoli, kun tyttö oli kymmenvuotias. Isän ikävä oli kova ja jälkeenjääneet pikkutakit jonkinlainen lohtu. Taiteilijan töissä ne toistuvat lukemattomia kertoja. Omista yksityisistä kokemuksista kasvaa yhteisöllisiä ja universaalisia teoksia. Kymmenet ja sadat käytetyt paidat ja pikkutakit väreilevät ympärilleen toiveita, unelmia, pettymyksiä, kolhuja, hyväksyntää, torjuntaa, uhoa ja alistumista.

Kuvittelen, kuinka kokoaisin omien lähisukupolvien takit ja paidat. Veisin ne mummulan metsänrinteeseen, vaarin pajan raunioille.  Ottaisin valokuvia. Vaarin valkoinen nailonpaita heilahtelemassa valkovuokkomaton päällä. Isoisän bonjour tummasilmäisen lähteen reunalla. Kyy luikertamassa kiven koloon. Peuranläjä mustikkavarvikossa. Savun tuprahdus saunan piipusta.

Kaikkosen pikkutakkimuisto ei suinkaan ole pysähtynyt kuva. Erityisesti viime vuosien töissä on selvästä läsnä uuden siemen. Seinällä lentää vaakasuoraa lentoa takki, jonka tulipunainen vuori kääntyy esiin (”Ajattelin muuttaa elämääni” 2010). Hihansuista versoaa uutta kasvua, seinällinen takkeja kasvaa  villisti kuin pavun varret muhevasta maasta.

Eskariryhmä Vohmatit on myös nähnyt samat takit ja hihat. Vohmateille on kerrottu, että ”kyseessä on kierrätystyö, joka kuvaa sitä miten jostakin vanhasta ja tarpeettomasta voi ”kasvaa” jotakin aivan uutta” (ks. Vohmattien oma blogi).  Tämä on kauniisti sanottu ja sanoman sisältö on samalla monikerroksinen. Vanhaa voi kunnioittaa eikä kaikkea ole tarvetta heittää roskiin. Kun vanha ja tarpeeton ei ole mitä tahansa jännää kirpparitavaraa, vaan liittyykin omaan historiaan, sillä on vielä ihan omanlainen merkityksensä. Tekstiileissä muistot tulevat erityisellä tavalla iholle.

Kaikkosen näyttelyssä yhden takin hihasta singahtaa lapsen mekko. Olisiko muisto saanut muhia ja möyhentyä? Syntynyt uusi ja tuore yhteys omaan lapsuuteen?

Irti on päästettävä, näin luen taiteilijan äitinsä jäämistöstä koottua installaatiota. Lattia on täynnä arkisia muovipurnukoita: ihonhoitotuotteita, pesuaineita. Kenkiä, lääkepakkauksia, sukkahousuja. Tavarat hiljalleen hajoamassa, ötököitymässä. Täälläkin näkyy hyönteiseksi muuntuva kenkä, kullanvärinen kenkälusikka, pesuainepakkaus.

Katselemme kenkiä ja muita tavaroita yhdessä tyttäreni kanssa. Hänestä metamorfoosi on vähän ”spooky”. Onhan se. Kaikella on aikansa.

Kaarina Kaikkosen näyttely Wäinö Aaltosen museossa Turussa päättyy tänään 16.11.2014.
Kuvia ja videoita taiteilijan töistä: kaarinakaikkonen.com

Pikkutakkien meri.

Pikkutakkien meri

Veneellä vesille

Veneellä vesille

 

Vene

Vene (yksityiskohta)

Ajattelin muuttaa elämääni (2010)

Ajattelin muuttaa elämääni (2010)

Pikkutakit ja kasvun aika

Pikkutakit ja kasvun aika

Minä versoan!

Minä versoan!

Äidin jälkeenjääneet tavarat

Äidin jälkeenjääneet tavarat

Kotkansiipi

Kotkansiipi

 

Joulumuisto 8.12.

Joulukysymykset8Joulupöytään äiti kattoi ruuan, ja liina oli isältä. Isän kummitädiltään Idalta saama syvänvihreä liina oli ylellistä paksua kangasta ja siinä oli tupsukoristeet. Idasta oli minulle muodostunut kerrassaan tarunhohteinen kuva. Hän oli diakonissa, itsellinen perheetön nainen, joka työskenteli kotisairaanhoitajana varakkaissa perheissä. Venäjälläkin, muisti äiti aina mainita pöytää kattaessaan. Melkein kosmopoliitti.  Jouluaattoillan pimeässä keltainen peltitähti valaisi Idan liinaa, joka sointui viehättävästi sohvamme vihreään verhoiluun ja oli täydellinen pari sohvan päällä talven kylmyyttä hehkuvalle isoisän huutokauppalöydölle: jäätynyttä jokimaisemaa esittävälle kultakehyksiselle venäläiselle maalaukselle. Muistan sadunomaisen, yhtä aikaa pysähtyneen ja kihisevän tunnelman maalaiskansakoulun opettaja-asuntolassa.  Ilkikuriset ja hyvää tarkoittavat tontut, tummalla taivaalla singahteleva julma Lumikuningatar ja aatelisperheiden kuumetaudin kourissa köhivistä lapsista hilkka päässä huolehtiva Ida, kaikki liikekannalla. (Liisa L.)

Mitä sinä muistat joulutekstiileistä?

Joulumuistokalenteri 2011

Joulukysymykset

Tekstiilitaide yllättää Turussa

Väinö Aaltosen museossa Turussa on esillä kekseliästä, esteettistä ja mielikuvitusta ruokkivaa tekstiilitaidetta.  Kui? –näyttelyssä on mukana 46 taiteilijaa. Materiaalien, tekniikoiden ja toteutusten kirjo tarjoaa katsojalle monta oivallusta.

Kierrätysmateriaalien käytöstä kiinnostunut voi saada inspiraatiota omaankin työskentelyyn. Museon kahvilan seinää koristaa karamellipapereista tehty korea juhlamekko, farkkutilkuista on ommeltu Suomineito.

Marita Lappalaisen nappiolioiden viesti on surullinen, seinällä ylöspäin kiipeävistä hahmoista kaksi on pudonnut tylysti lattialle.

Marita Lappalainen_Pudotuspeli

Merja Pitkäsen pronssiin valetut villasukat ovat kunnianosoitus näille arkisille ja kotikutoisille kapistuksille.

MerjaPitkänen_Pieni muistomerkki

Kaija Kiurun puunrungoista ja kankaasta tekemä pylväikkö herätti heti halun värkätä oma tilkkutoteemi kodin koristeeksi. Ensin perintömetsästä kaadetaan oma runko (mieluummin kyllä käytetään myrskyn kaatamaa tai rakennustöiden takia kaadettua puuparkaa), sitten korjauskelvottomista perintötalon nojatuolin ja sohvanpäällisistä, tyynyistä ja polstereista ommellaan siihen esteettisesti muotoiltu jalka ja kapiteeli.  Siinä sitten voisi vuoroin halata puuta ja ihastella kauniita vanhoja kankaita. Tämä toteutus nyt oli omaa mielikuvittelua, mutta ehkä joku voisi tehdä oikeastikin.

Puunrunkopylväikköjen rinnalla kiemurtaa seinällä Helena Kaikkosen Going on – teos, jonka materiaalina ovat puunlehdet.

Yksityiskohta Kaija Kiurun Pylväiköstä taustalla Helena Kaikkosen puunlehtiteos Going on

Luontoon liittyy myös näyttelyn ehkä häkellyttävin työ.  Anni Rapinoja on tullut tunnetuksi puolukanlehti- ja pajunkissakengistään. ”Kui” – näyttelyssä  pyörii nyt hitaasti ja keveästi suuri kellonmuotoinen teos. Kauempaa katsoen arvelin sen olevan tammenterhoista tehty, mutta totuus on toisenlainen. Papanoista pujotellun teoksen työtovereiksi  Rapinoja on nimikyltissä kauniisti merkinnyt hirven, jäniksen ja rusakon.

Anni Rapinoja_Alku ja loppu

Kui? IX Tekstiilitaiteen triennaali, Väinö Aaltosen museo, Turku,  25.11.2012 asti.

Keittiöpyyhkeitä kehiin

En totisesti ole mikään keittiö- tai ruuanlaittohifistelijä, mutta keittiöpyyhkeisiin tunnen kummaa vetovoimaa.

Esimerkiksi matkalta on ollut kiva tuoda mukana keittiöpyyhe. Kuosit ovat ulkomailla erilaisia ja pyyhe on keveä kantamus.  Arkiset esineet kiehtovat.  Ja keittiöpyyhe jos mikä tuo turvallisuuden tunnetta.

Kansainvälinen keittiöpyyhekokoelmani ei tosin ole järin suuri: neljä pyyhettä. Yksi on moderni pöllöaiheinen tanskalainen, toinen kissakuvioinen tallinnalainen. Kaksi pyyhettä toin kaksikymmentä vuotta sitten kihlajaismatkalta Prahasta. Sulhasen kanssa kävimme ensin kristallilasiostoksilla, minkä jälkeen  eksyin vielä yksin tavaratalon kodinosastolle. Tulin sieltä kanapyyhkeet kainalossa. Nämä tsekkiläiset keittiötekstiilit ovat edelleen ihan kuosissaan.

Liinavaatelaatikossa eläinpyyhkeeni odottavat työvuoroaan yhdessä äitini raita- ja kukkakuosisten liinojen kanssa. Tässä näyttäisi olevan selvä sukupolviero.  Tai sitten kyseessä on silkka makumieltymys.

Näiden arkisten tekstiilien kestävyyttä en voi kuin hämmästellä.  Omien kihlapyyhkeiden lisäksi  1960- ja  1970-luvun pyyhkeet ovat täysillä mukana. Arjen pyörityksessä mankeloituneina. Silti arvonsa tuntevina ja esteettisinä.

Vielä paljon vanhempiakin liinoja keittiöistä löytyy. Aikamatkalla –päiväkotiprojektissa lapset toivat kotoaan sukupolvien tilkkuja ja tekstiilejä. Mukana oli Empun Elsa-nimisen mummon mummon 120 vuotta vanha tiskipyyhe. Empun äiti kertoi sen olevan edelleen hänen parhaita astiapyyhkeitään.

Löytyykö sinun liinavaatekaapistasi vanhoja keittiötekstiilejä? Millaisia muistoja niihin liittyy?

Kihlajaispyyhkeessä yksi kana on kadonnut.

Täältä se löytyy!

 

 

Kyllikin keittiöpyyhkeestä voi tarkistaa pyykinpesuohjeet.

Kaisa-mummun pyyhe on nimikoitu.

Vohvelikangas on aina IN!

Mikä tekstiilimuisto yhdistää tytöt ja pojat, sukupolvet pikkulapsista ja teineistä isovanhempiin?  Veikkaanpa, että vohvelikankaat ja niistä tehdyt koulukäsityöt ovat vahvoilla tässä arvausleikissä.

Vohveliruudut,  isosilmäiset neulat ja värikkäät koristelulangat. Hauskaa käsillä tekemistä, eikä niin kovin vaikeaa.

Ei siis oikeastaan ole mikään yllätys, että Aikamatkalla – perheen ja suvun tarinat – päiväkotiprojektissa ja sen tilkkutehtävässä nähtiin vohveleita. Eero toi kotoa isän ekaluokkalaisena ompeleman oranssin vohvelikangasliinan. Isä oli innostunut pulpetin suojaksi tekemästään ruokaliinasta  niin, että koristeli kotona vielä pinon uusia.

Koulukäsityö: vohvelikangastyyny

Myös Tuomas koristeli Päivi-opettajan johdolla sinisen tyynyn 2000-luvun alussa. Viittä erilaista pistoa. Keltaista, punaista, vihreää ja valkoista. Vohvelikirjonnan jälkeen luokka tutustui ompelukoneeseen. Kotiin ilmestyi maastopukukankainen kassi, joka oli käytössä pitkään. Tuomas muistaa, että ompelukoneeseen suhtauduttiin hyvin kunnioittavasti, ihan toisin kuin myöhemmin teknisten töiden työkaluihin. ”Yksi pojista ompeli silti sormeensa.”

Itse kirjoin vohveleita Sylvia-opettajan ohjauksella 1970-luvulla. Minulle vohvelikankaat edustavat  lapsuuden kepeyttä ja tekemisen iloa. Myöhempinä kouluvuosina vaatimukset kovenivat. Muistan myös hikisin käsin väkerretyt neulomukset ja opettajanpöydän ääressä itkevän luokkatoverin, jonka villaneuletta opettaja suurieleisesti purkaa.

Liinavaatekaapistamme löytyy myös kaksi vohvelipyyhettä: oma vaaleanpunainen, kummitädin antama ja miehen keltainen, virkatulla pitsillä reunustettu. Niillä on kuivateltu nyt kahta polvea eli kestävää sorttia molemmat.  Eivät ihan froteen veroisia imukyvyssään, mutta kevyitä ja ohuita, käteviä vaikka lapsen uimakassissa. Odottavat vielä uusia käyttäjiä.

Isän lapsuuden oma pyyhe

Raakel Kuukka 2 – inspiroidu kuvaamaan omat muistosi

Valokuvaaja Raakel Kuukan tapa kuvata omaa perhettä ja perhemuistoja antaa paljon ideoita myös omaan työskentelyyn. Digikamera käteen ja kuvaamaan: esineitä, paikkoja ja tärkeitä ihmisiä. Kuvat voi sitten koostaa esimerkiksi kuvakirjaksi. Ja vaikka muistot ovat täynnä kyyneliäkin nostattavaa tunnetta, ei leikkiä ja huumoria tarvitse unohtaa.

Nyt mennään osittain pikkuisen kieli poskella, mutta rakkaudella.

Äidin muisto: Poissaoleva äiti tulee näin joulun läheisyydessä mieleen tästä lapsuuden tonttuliinasta. Äiti oli ehdottomasti jouluihminen.

Kadotettu maisema: Retki vanhempien nuoruuden maisemiin ei johda rajan yli Karjalaan, mutta Itä-Suomeen kuitenkin. Täällä suurella järvenselällä soutaessaan nuoripari joutui kovaan myrskyyn. Kävimme tutustumassa paikkaan.

Lapsuuden puutarha: Mummun puutarha on muistoissani aina valoisa ja rehevä, se kun liittyy kesään. Lapsuudenkodin puutarhasta voisi hyvin tehdä Kuukan Yön puutarha – tyylisen kuvasarjan. Pimeän yön varjoista vilahtaisi kypsyneen sadon lisäksi myös eläimiä.

Äitiys: Raakel Kuukan ja oma tyttäreni ovat syntyneet samana vuonna. Raskauttani en ole Kuukan tapaan kuitenkaan dokumentoinut. Nyt on myöhäistä.

Muistoesine: Kuukka on kuvannut isänsä sota-ajan puhdetöitä, kuin muinaismuistoja. Minä voisin sommitella installaation isän jo ennen syntymääni tekemän ja hänelle tärkeän Egyptin matkan tuomisista: puisista kameleista. Laittaisin jokaisen omaan lasipurkkiinsa, jolloin yksittäisen esineen ainutkertaisuus korostuisi.

Hattusarja: Rakel Kuukan hattusarjoissa on omakuvia erilaisissa päähineissä. Itse kapuaisin ehkä mummolan vintille, jossa edelleen roikkuu vaatteita, joita ei ole raatsittu heittää pois. Pukisin päälleni vaarin tummanharmaan pikkutakin, mummun pikkukukallisen puuvillamekon, isän norjalaisen villapaidan, äidin mustan rippipuvun. Ainakin yrittäisin kiskoa jalkaani 1970-luvun trumpettilahkeiset farmarini.
Nyt itse asiassa ymmärrän, että tämä kuvasarja on pakko tehdä. Ennen kuin koittaa aika viedä uskolliset vaatteet kirpputorille tai – miten kamalalta tuntuu se ilmaistakaan – roskiin. Ehkä leikkelen vielä joka vaatteesta tilkun muistoksi. Mutta se onkin sitten ihan oma juttu.